d u b l e t t i

2012-01-22T12:49:00.000+02:00

On hyvin ristiriitaista että juuri silloin kun ympärillä olisi enemmän tilaa ja aavaa kuin koskaan muulloin pitääkin rajoittaa elämänsä kolmeen neliöön. Pitää oppia oksentamaan ääneti ja olla nukkuessaankin hereillä. Täytyy yrittää oikoa jäseniään jotta pystyisi käyttämään jalkojaan sitten kun aika tulee. Vuorokaudet seuraavat toisiaan eikä niillä ole enää värejä. Mikään ei erota päivää yöstä, aamut eivät nouse eivätkä illat kerro tulostaan sinisin sävyin.

Kahden viikon merimatkan jälkeen tarvitaan lähes yhtä paljon aikaa ennen kuin nesteet korvissa asettuvat ja horisontti lakkaa lopulta keinumasta. Vasta sitten voi toden teolla alkaa keskittyä muuhun kuin fyysisen pahoinvoinnin aiheuttamaan tympeään uneliaisuuteen ja apaattisuuteen mikä tällaisesta kehon häiriötilasta väistämättä seuraa.

Talot täällä ovat erilaisia. Kaikki mikä kasvaa on erilaista. Mikään ei haise miltään eikä makuja ole. En ymmärrä ihmisten tarkoitusperiä enkä keinoja. Mikään ei tunnu olevan niin kuin siellä mistä lähdin ja vaikka sen piti tuntua helpotukselta ja mahdollisuudelta huomaan sittenkin kaipaavani kaikkea sitä mikä ajoi minut lähtemään. Kaikista eniten kaipaa valoa joka oli oranssi ja joka täällä on vain vaivoin punertava.

Kolmen kuukauden jälkeen teen jotakin mitä tuskin koskaan on aiemmin tehty. Ilmoittaudun itse viranomaisille, kerron haluavani takaisin. Minut pannaan laivaan, ihan siihen samaan jolla tulinkin. Istun illalla kannella ja kirjoitan ihmetystäni merimatkoista jotka toiseen suntaan ovat kalliita mutta äärimmäisen salaisia ja epämukavia ja jotka vastaa paluusuunnassa vievät todelliseen vapauteen.

-------
Kuvasi Tanja, kirjoitti Kati.

2012-01-19T00:25:00.020+02:00

Lea. Hiljainen ja yksinäinen nainen. Hänellä on kiltti ja jokseenkin huomaamaton olemus, miellyttävä ääni ja maltillinen elämäntapa. Hän ei jää helposti kenenkään mieleen, niin tyyni ja harmiton hän on. Hän ei vaivaa ketään eikä kenelläkään tule mieleen vaatia häneltä mitään.

Hän on laulanut kuoroissa lapsesta lähtien. Laulaminen kuuluu yhtä oleellisella tavalla hänen arkeensa kuten aamutee, hampaitten pesu tai jokapäiväinen lääkeannos. Hän menee kamarikuoron harjoituksiin ja esityksiin rutiininomaisesti, mutta kyllästymättä, aina tuntien syvää kiintymystä laulamista kohtaan. Kuoro ei ole hänelle pelkkä harrastus. Vaikka se on paikka paeta arjen harmautta ja unohtaa jotain, se on niin paljon enemmänkin. Hän vaivaantuu, jos täytyy vastata kysymykseen, mikä laulamisen merkitys hänelle on. Hän osaa laulaa, mutta ei puhua siitä. Laulaminen on itseisarvo. Se on hänelle suuruus muuten niin kohtuullisessa elämässään.

Hän pukeutuu violettiin kuoroasuun hiljaisena ennen esitystä, keskittyy ja hetken perästä seisoo muiden laulajien joukossa kuunnellen nuottipapereiden odotusta tihentävää, kuivaa kahahtelua ja sitten keskittyy kuoronjohtajan merkkiin laulun aloittamiseksi.

Kuoronjohtaja antaa merkin. Äänien virta alkaa hiljalleen paisua. Vahva ja vapautunut, sävelissä tarkka ja vivahteikas lauluääni alkaa kulkea Leasta. Hän kuulee toisten laulajien äänet, kuulee itsensä ja tilan soinnin. Joku katsoo häntä yleisöstä, mutta pian katsojan silmät siirtyvät muihin laulajiin. Hän nauttii siitä, kuinka kantaatti etenee hallitusti ja hän on osana luomassa tuota äänten suuruutta, harmoniaa ja vyöryä. Ajantaju kaikkoaa, ja Lea kelluu sävelten vuolteessa. Hän lukee nuotteja, mutta on omaksunut ne harjoitellessaan niin syvällisesti, ettei hänen aivonsa varsinaisesti käsittele niitä graafisena informaationa vaan jonain intiimimpänä kielenä, joka johdattaa häntä eteenpäin sinne, minne hän ei arkiminässään uskalla. Uskalluksen raja on laulaessa niin vaivaton ylittää. Sen rajan tuolla puolen on kaikki ne asiat, joita hän ei edes muista kaivata hämärässä, turvallisessa kodissaan. Rajan toisella puolella on helpottavan lämmintä ja valoisaa, sellaisia värikkäitä näkymiä ja ihmeellisia ulottuvuuksia, joita ei missään muualla koe. Mahdollisuus lentää ja sukeltaa ilman apuvälineitä.

Leaa pidetään hyvänä ja kokeneena laulajana, kuoron soinnin kannalta kantavana voimanakin, mutta koskaan hän ei leveile laulutaidollaan, päinvastoin. Hän ei halua laulaa soolo-osia, vaikka joskus hänelle on sellaista koitettu ehdottaakin. Sellainen huomion keskipisteenä oleminen ei vain tuntuisi hänestä hyvältä. Silloin hän joutuisi luopumaan yksityisestä nautinnostaan muiden laulajien suojaavan joukon sisällä. Hänen salainen tilansa kaukana toisaalla ja se taika, johon hän pääsee laulaessaan muiden mukana, mutta silti yksin, joutuisi tarkastelun ja arvostelun kohteeksi. Ja jos häntä hetkellisesti houkuttaakin itsensä asettaminen tuohon ehkäpä ihailtuunkin soolon asemaan, hän muistaa välittömästi, kuinka mahdoton siinä tilanteessa olisi saavuttaa tuo tärkeäksi muodostunut annos maagista onnellisuutta.

- - - - -

Tällä kertaa kuvat ovatkin Katin, tekstin rustasi Tanja.

2011-12-04T22:30:00.000+02:00

Pystyn olemaan seurassa niin että ihmiset luulevat minun olevan läsnä vaikka olen toisaalla. Voin puhua tuntikausia asioista joista en tiedä mitään ja jotka eivät kosketa minua millään tavalla. Sanat käyvät korvissani mutta eivät jää minuun asumaan, kosketus hipaisee vain pintaa eikä milloinkaan sydäntä, silmäni rekisteröivät mutten katso.

Minä olen mieluummin läsnä silloin kun oksa rapsahtaa, kun lintu lehahtaa lentoon, kun susi kulkee kaukaa ohitse. Pisarat ihollani ovat suloisempia kuin yksikään käsi enkä vaihtaisi lehtien kahinaa yhteenkään keskusteluun.

2011-11-13T09:25:00.000+02:00

Olen ommelllut rouvan pukua jo kolmatta viikkoa. Ei siihen yleensä näin kauan mene. Ei koskaan muiden kanssa eikä koskaan ennen rouvankaan kanssa. Jokaisella sovituskerralla hän keksii uutta muutettavaa vaikka puku istuu hienosti. Sitten minä ratkon taas ja kursin uudelleen, toivoen ettei kankaaseen jää pienintäkään merkkiä vanhoista pistoista.

Herra otti minua kerran olkapäästä kiinni kun olin lähdössä puvun kanssa kotiin tekemään taas yhtä muutosta. Hän ei ole koskaan aikaisemmin puhunut minulle vaikka olen tietysti nähnyt hänet silloin tällöin. Hän aukaisi jo suunsa muttei sanonutkaan mitään, sitten hän katsoi minua sellainen hiukan pahoillaanoleva ilme kasvoilla ja sanoi että puvusta tulee kyllä tarpeeksi hyvä, aivan varmasti. Kuten aina ennenkin.

Seuraavana päivänä vein pukua taas sovitettavaksi ja silloin repesi taivas. Siltä se tuntui. Rouva sätti minua, osoitteli olemattomia virheitä ja vaati samettinauhojen siirtämistä sellaisiin paikkoihin joihin niitä ei kerta kaikkiaan voi ommella. Lopuksi hän rytisti puvun sylissään yhdeksi mytyksi ja viskasi jalkoihini. Keräsin sen silmät sumeina käsiini, yritin suoristella jottei kallis kangas menisi huonoksi ja lähdin kotiin katsomaan mitä voin vielä tehdä.

Kun pääsin kotiin oli vuokraemäntä vastassa puhelinluuri kädessä. Hän viittoi minua vastaamaan ja olin hyvin hämmentynyt koska sellaista ei tapahdu minulle juuri ikinä. Herra siellä soitti. Hän kertoi että rouva on ollut kovasti sairaana viime aikoina, siksi se kaikki kummallinen ärhentely ja mielentilan muutokset. Sanoi että se on sellainen pääsairaus jolle ei voi mitään eikä minun nyt kannattaisi välittää, jos suinkin se on mahdollista, rouvan ilkeistä sanoista. Puvun saisin pitää itse ja tekopalkka tuotaisiin minulle huomisaamuna kirjekuoressa.

Sovitin pukua huoneessani ja se istui kuin olisin koko ajan tehnyt sitä itselleni. Seuraavana päivänä totta tosiaan sain kuoren jossa oli yhtä paljon rahaa kuin yleensä saan tehtyäni viisi tai kuusi leninkiä. Lisäksi rahojen mukana oli kutsu herralta saapua hyvitysillalliselle tämän kaupungin hienoimpaan ravintolaan. Vain minä ja hän koska rouva olisi "estynyt saapumaan".

2011-11-07T23:03:00.000+02:00

Löysin oikean lokeron melko nopeasti. Avasin sen avaimella joka oli tiputettu postiluukustani vain muutamia tunteja sitten ruutupaperiin käärittynä, numerolla varustettuna. Lokero näytti tyhjältä mutta sen perimmäisessä nurkassa oli kirjekuoressa nippu valokuvia ja uusi avain, nyt suurempi.

Lähdin puolijuoksua asemahallista ulos hämärtyvään iltaan, hain hiljaista kulmausta missä selata kuvia. Ensimmäiset viisi esittivät ovia. Luulin ensin että ovia on monta mutta tarkemmin katsoessani tajusin että kaikissa kuvissa oli yksi ja sama ovi, eri valaistuksessa ja eri suunnasta kuvattuna. Kuudennessa kuvassa oli rakennus jonka tunnistin heti.

Astuin raitiovaunuun vasemmassa takintaskussa valokuvat ja oikeassa avain. En ollut huomannut sitä vielä mutta laukkuni olin unohtanut asemalle. Ajoin neljä pysäkinväliä, nousin pois ja kuljin tuttuun rappuun jonka ovet olivat kuvissa näyttäneet oudoilta uudessa valossa, uudesta kulmasta katsottuna. Avain oli lukossa jäykkä mutta aukaisi oven.

Asunnossa ei ollut ketään. Sieltä oli lähdetty aivan hiljattain. Huoneissa oli vastasammutetun kynttilän tuoksu. Voin vannoa että ohut savu kiemursi vielä ilmassa kun tulin. Istuin vaatteet päällä nojatuoliin. Istuin siinä tunnin ja toisen, otin takin pois. Odotin yön eikä hän tullut. Seuraavana aamuna olin niin väsynyt että nukahdin jossakin vaiheessa ja heräsin kun postiluukku kolahti. Avasin sekavana matolta löytämäni kirjeen jossa oli minun nimeni päällä. Kuoressa oli samanlainen avain kuin eilenkin ja lappu johon oli lyijykynällä kirjoitettu numero. Revin lapun silpuksi, heitin avaimen parvekkeelta kadulle ja lähdin asunnosta. Ovi jäi selälleen enkä tiedä sulkiko joku sen joskus.

2011-06-16T16:10:00.001+03:00

Hän sanoo joka lomalla: ensimmäinen aamu uudessa paikassa on ihanin. Sen sanominen on tullut tavaksi samoin kuin ensimmäisen päivän yhteisvalokuva. Kaikki on vielä viatonta, avointa ja vain sopivan vaikeaa, kyllästyminen ei verota aamuisia käyntejä leipomossa. Tee maistuu erilaiselta kun se on keitetty kalkkiseen veteen, leivän kuori murtuu toisin kuin kotona.

Ensimmäisenä päivänä hänellä on vielä voimakas tunne siitä että tänne voisi muuttaa kokonaan, täällä voisi asua aina, täällä voisi aloittaa uuden elämän. Täällä kaikki olisi toisin. Hän kokee vahvoja déja vu -elämyksiä, näkee uniensa paikkoja ja osaa kulkea minne vain vaikka silmät sidottaisiin.

Sitten tulee toinen päivä, kolmas ja neljäs, tulee viides jonka jälkeen luonnollisesti myös kuudes. Ja sitten lähdetään kotiin. Kotona hän katselee valokuvia matkalta ja tuntuu hyvin vaikealta tajuta että olisi missään koskaan käynytkään.

(Reeta antoi kuvat, Kati kirjoitti)

2011-06-08T09:39:00.001+03:00

Huomaan että olen vihdoin tottunut elämään kahta todellisuutta. Alkuun olin kuin tipahtaneena kahden maailman väliin, kuin olisin roikkunut räpiköiden molempien helmasta. Kesti aina pitkään ottaa käyttöön toinen koodi, vaihtaa kieli ja se kaikki muu mikä pitää vaihtaa, ei vain tullakseen toimeen vaan selvityäkseen. Nyt olen löytänyt sen nappulan jota painamalla automaatti surahtaa käyntiin. Se on jossakin sydämen ja sielun välimaastossa.

Olen lakannut ostelemasta tuliaisia. Sekin on merkki siitä että olen kotonani molemmissa todellisuuksissa.
(kuvat Vilijonkka, teksti Kati)

2011-05-26T09:16:00.004+03:00

Minun ei tarvitse nousta vielä. Minun ei ole mikään pakko nousta silloin kun ovi sulkeutuu muiden jäljiltä, ei edes silloin kun kadunvarren kirkonkello lyö puoltapäivää. Minä en nouse, minä käännyn vain hiukan ja katselen valon kuvia seinällä.

Joinakin aamuina lapsi kysyy: nousetko jo äiti? Nousen istumaan sängynlaidalle ja istun siinä siihen asti että kaikki ovat menneet. Sitten - koska ei ole mitään pakko mihinkään - menen makuulle, käännyn taas vain hiukan, katselen valon liikkeet ja kuuntelen puolenpäivän kellot. Joskus havahdun siihen että ovi käy ja tuo iltapäivän ja illan.

Mies pyytää vaihtamaan pyjamaa. Hän on pessyt ja tuonut uuden. Hän istuu sänkyni reunalla se pyjama käsissään eikä häntä naurata. Lupaan yrittää tehdä asialle jotakin lähipäivien aikana. Hän ei silitä päätäni enää vaikka juuri nyt pitäisi. Me olemme niin yksin täällä.

(Reetan kuvat, Katin teksti)

2011-05-14T09:44:00.006+03:00

Perheelleen hän sanoi menevänsä vanhan ystävättären luokse yöksi. Hän kuljetti makuupussin salaa autoonsa silloin kun muut katsoivat elokuvaa keskittyneinä.

Samana iltana hän etsi rauhallisen ja turvalliseksi arvioimansa paikan puiston äärimmäisestä kolkasta, siitä mihin pieni järvi loppuu ja metsä alkaa. Hän laittoi makuualustan hiukan kostealle nurmelle ja aukaisi makuupussinsa. Hän sujahti sen sisään, soitti vielä ystävätterelle ja muistutti vielä olevansa siellä, katseli hetken tähtiä ja nukahti sitten.

Yöllä hän heräsi useita kertoja. Ei varsinaisesti kylmään, mutta kosteuteen. Ei pelkoon vaan pieneen epävarmuuden tunteeseen, jännitykseen jota oli viimeksi tuntenut partioleirillä vuosikymmeniä sitten. Hän pohti olisiko aamu sellainen kuin hän oli kuvitellut.

Kuudelta hän nousi lopullisesti. Hän istui patjallaan, joi pullosta vettä ja katseli päivän alkamista. Hän kuuli lintujen huudot, näki heijastukset vedestä ja laski kaikki vihreän eri sävyt. Kun hän oli päässyt viiteentoista hän soitti miehelleen ja kertoi olevansa onnellinen.

(Kuvan antoi Reeta, teksti laittoi Kati.)

2011-05-04T09:20:00.001+03:00

Minua pitää kutsua Torstiksi tai en ala. Minulla on musta tekonahkainen lippis eikä minunlaisilleni parane ryppyillä. Polveni ovat ruvista ruskeat ja kämmenet mudasta mustat. Olen pudonnut paskahuusiin ja minut on pesty juuriharjalla ja kerran sain rannassa jalkani täyten mustia iilimatoja jotka nyhdettiin pinseteillä. Keinun varjoisessa metsässä hyttysten ruokana niin että naru vinkuu ja hiulaantuu puoliksi poikki, keinun niin kauan että minut haetaan tukasta kesäkeitolle joka on jo lautaselle kylmennyt. Keinun vinolla puulaudalla siellä kahden puun välissä, vaarin kanttarellikätkön vieressä, hoilotan toiselta vaarilta oppimiani isojen poikien lauluja ja mielukuvitan maailmaa. Äiti toivoo että pitäisin mekkoja mutten voi koska olen roku. Kuvittele itse rokulle mekko ja näet ettei sellainen kerta kaikkiaan käy.

Kesä on hyvä. Saan olla viikkokaupalla maalla mummun ja vaarin kanssa ja tehdä mitä huvittaa koska vanhat eivät ehdi perääni. Panen sormen mummun tekemään viiliin ja kosken savikupin pohjaa ja teen sen joka aamu uudelleen vaikka siitä sanotaan. Kyttään milloin vaari on rannasta poissa ja avaan tervapurkin, haistelen sitä kunnes silmät vuotavat ja päässä on tivolin karuselli.

Perjantaisin menen metsän läpi kauppa-autolle vaarin kanssa. Kuljen kädet Jameksien taskuissa, kuljen kuten pahamaineiset kulkevat ja harjoittelen syljeskelyä. Ihan hyvin voi jos on vaarin takana. Ne reissut kannattavat. Palatessa on vaaleanpunainen rengas suun ympärillä emmekä me unohda listasta mitään. Listan loppuun lisäämme aina kääretortun.

Saan nukkua yksin vintillä. Minulla on paksut turvatäkit ja tekonahkainen lippikseni mutta siellä on silti hyytävää toisinaan. Kun kuu tekee seinän kelmeäksi ja kuolemankello tikittää tapetin alla...silloin laulan ääneen sopimattomia lauluja enkä välitä etten muista kaikkia sanoja sillä meteli on tärkeintä. Minä olen Torsti enkä minä pelkää, ainakaan virallisesti.

(Vilijonkka antoi kuvat, Tors....eikun Kati kirjoitti.)

2011-04-14T09:46:00.002+03:00

Kun A oli vasta nuori nuori tyttö, kuukautiset eivät kerran tulleetkaan. Syy selvisi vasta kun oli ollut jo monta viikkoa liian myöhäistä tehdä mitään. Hän synnytti lapsen ja joutui antamaan sen pois eikä se silloin ollut oikeastaan juttu eikä mikään. Kaikki kävi niin nopeasti eikä häneltä oikeastaan paljon kyselty.

Nyt A istuu tv-studion kirkkaiden valojen alle päässään peruukki ja tunnistamista vaikeuttavat tarpeettomat silmälasit. Hän istuu säkkituolissa ja itkee kameran edessä ja se on juuri sitä mitä tällaisissa ohjelmissa pitääkin tapahtua. Hän sanoo pitäneensä poikavauvaa sylissä viisitoista minuuttia ja sitten se piti antaa. Hän muistaa että sen tukka oli pitkä ja tuoksui ja toimittaja kallistaa päätään kuten ne kallistavat päätään tällaisissa ohjelmissa ennen kuin sanovat tietyllä äänellä että ymmärtävät kyllä, tämän kaiken on täytynyt olla teille rankkaa. Tauolla maskeeraaja lisää meikkiä silmien ympärille.

Ohjelma jatkuu vielä viisitoista minuuttia. Sen viidentoista minuutin aikana eräässä ahtaassa asunnossa 15 kilometriä televisiostudiolta tummatukkainen mies vaihtaa kanavan välillä pois mutta palaa sitten takaisin. Hän katsoo vauvastaan puhuvaa naista ja kokee kummallisen ennenkoetun tunteen jonka kanssa hän joutuu elämään vielä pitkään vaikkei tiedä sitä vielä.

Kun ohjelma on lopussa mies istuu sohvassa edelleen. Tulee lottoarvonta. Lottoarvonnan naisella on niin korkeat kengät ettei hän meinaa päästä kävelemään lavalta pois. Mies istuu vielä arvonnan jälkeenkin paikoillaan ja repii turhan kupongin. Hän repii sen paloiksi, sitten suorastaan silpuksi ja heittää kaiken ilmaan. Mahdollisuudet putoilevat pieninä palasina lattialle mutta jotkut niistä näyttävät jäävän ilmaan roikkumaan.

(Kati kirjoitti, Merja kuvitti tarinan.)

2011-04-11T19:55:00.005+03:00

Mäjähdin turvalleni nurmikkoon aivan lasten hiekkalaatikon viereen. Laskelmat pitivät enkä hipaissutkaan kiipeilytelineitä. Lapset keräsivät nopeasti lelunsa ja huusivat aikuisia katsomaan miten setä tuli taivaalta. Makasin siinä, muuri ympärilläni kasvoi, en ollut kuollut, en ollut halunnutkaan. Olin varautunut kipuunkin mutten arvannut miltä murtunut lantio tuntuisi.

Tämä oli neljäs ja tähänastisista vaarallisin testini. Aikaisemmat eivät vaatimattomuudessaan juuri herättäneet huomiota mutta antoivat valtavasti tarvitsemaani itseluottamusta. Vakuutuin siitä että ajan humalassakin hienosti, että kolme viikkoa vanha jauheliha kelpaa spagettisoosiin ja että pystyn varastamaan tavaratalosta kuuden hengen teltan ja retkeilyvälineet ilman sen suurempaa hämminkiä. Tämä viimeisin testi vauhkoonnutti ihmiset ja sai ne soittelemaan ympäriinsä. Kukaan ei uskonut silkkaan uteliaisuuteen ja kokeilunhaluun. Luulivat etten osaa enää huolehtia asioistani, että tarvitsen tästä alkaen keskusteluapua kolmesti viikossa ja jonkun huolehtimaan pankkiasioistani.

Lepään lantiota kuntoon tavallisella vuodeosastolla. Huone on täynnä nynnyjä jotka eivät kuunaan uskaltaisi edes kokeilla hajoaako kananmuna kun sen pudottaa lattialle. He pohtivat hiki otsalla uskaltaisiko sitä kioskille raksuja ostamaan enää yhdeksän jälkeen. Toivon pääseväni pian pois. Sanoivat aamukierroksella että muutama viikko kyllä menee. Patjan alla tarkassa piilossa on pieni vihko jossa on jo uusi suunnitelma...

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Matti-Pekka kuvitti sen sitten.)

2011-04-07T17:35:00.003+03:00

Kun Kari oli vasta teini-iässä joku sanoi ohimennen että tämä on kovin kuvauksellinen. Se jäi mieleen ja hiveli kovin. Se jalostui pikkuhiljaa ja siitä tuli asia josta on helpompi vaieta kuin puhua. Voi toki sanoa harrastavansa valokuvausta mutta on melkein pakko jättää kertomatta mitä se oikeastaan tarkoittaa. Kerran eräillä kutsuilla hän sanoi olevan automaattitaitelija mutta se aiheutti kovasti hämmennystä.

Eniten Kari pitää automaateista joissa saa neljä erilaista kuvaa. Pitää kiirettä vaihtaa asentoa mutta ellei ehdi niin naaman saa ainakin muuttumaan hetkessä. Pieni tuike silmässä muuttaa koko kuvan. Suupielen kohotus tai kulmakarvan vihje niin kaikki on tosin. Joskus hänellä on kassissa peruukkeja mutta niiden kanssa tuppaa menemään sählingiksi. Hattujen ja silmälasien kanssa melkein sama juttu. Toisinaan Kari ottaa puolirohkeita kuvia ilman paitaa. Sähköisku käy hänen lävitseen joka kerta hetkeä ennen salaman rävähdystä.

Vanhat mustavalkoautomaatit olivat aivan ylivertaisia. Mustavalkokuvissa Kari tunsi olevansa parhaimmillaan ja niihin tuli kuin itsestään menneen maailman tunnelma. Vaan vähiin ovat käyneet automaatit ylipäätään. Niin pitää miehen kulkea kaupungilla raskasta tarpeistolaukkua kantaen, etsiä toimivaa vehjettä. Kyllä ihmisellä täytyy harrastus olla.

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Vilijonkka kuvitti sen sitten.)

2011-03-30T23:36:00.009+03:00

Ne tekevät sen joka vuosi: kesäloman alkuun on vielä viikko mutta puolet pulpeteista on tyhjinä.

Monsieur S varmistaa ettei rehtori ole paikalla, ottaa hyppynarut ja pallot kasseihin ja vie laumansa ulos.

Vihreä aukio kahden vilkkaan kadun välissä aivan koulun lähellä. Monsieur S tuo sinne parijonollisen laihoja tytönjalkoja ja kumitossuja joiden nauhat aukeavat yhtenään. Hän tuo poikia joilla on paljon pisamia nenällään ja lasikuulia taskuissa vaikka ei saisi. Pitkä ja rispaantunut naru iskee maahan, sen toisessa päässä on luokan pisin tyttö ja toisessa päässä Monsieur S joka ajattelee jo Tunisian-matkaansa. Naru läiskyy maahan suurissa kaarissa, iskee rytmillä maahan ja hiekka pöllyää.

Narua veivatessaan Monsieur S miettii miten panee kohta matkalaukkuun vain puhtaanvalkoisen marcel-paidan joka päivälle, uimahousut ja kahdet sortsit, kauluspaidan ja suorat housut iltoja varten. Miten on vapautta kulkea sukattomana sandaaleissa aamusta iltaan. Miltä meri tuntuu kun panee jalkansa veteen loman ensimmäisenä aamuna. Kuinka hän menee tuttuun paikkaan syömään illallisia ja miten herkulliselta aamiainen maistuu vaikka yö jäisi lyhyeksikin.

Sadekuuro tulee tyhjästä. Paljon sähköisiä liikkeita. Luokan pienin poika kaatuu polvensa verille. Villatakin nappi irtoaa, putoaa, kierii punaisena hyrränä katuojaan. Ilma on yhtäkkiä raikas ja kostea, täynnä kiljumista ja häslinkiä. Monsieur S kerää lasten hujan hajan jättämät narut ja pallot ja palaa vettä valuvan saattueensa kanssa luokkaan.

Iltapäivällä hän ei pidäkään sanelukirjoitusta niin kuin oli ajatellut vaan kertoo matkoistaan ja turkoosista merestä. Tunnin lopuksi hän aukaisee lukollisen kaapin luokan perällä, tarjoaa sieltä kovat karamellit kaikille, kääntyy selin luokkaan ja ottaa itse vielä kaksi.

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Matti-Pekka kuvitti sen sitten.)

2011-03-28T16:06:00.002+03:00

Junan ikkunapaikalla vaunussa numero kolme istuu mies nuhjuisessa popliinitakissaan. Matka on puolivälissä. Mies ottaa takkinsa taskusta pienen muovipussin, pussista rahkapurkin ja lusikan. Maustamatonta kevytrahkaa, yhtä aneemista kuin mies itse, pohjalla kuitenkin riettaanpunainen hillo. Hän laittaa herkkua lusikallisen kerrallaan suuhunsa mutta ei miten tahansa vaan niin, että kuopaisee jokaiseen lusikkaan hiukan hilloa ja laittaa sen kielen takaosaan, jonka on lukenut maistavan parhaiten makean.

Kun rahka on melkein lopussa, miehemme hidastaa tahtia ja nauttii viimeiset lusikalliset silmät ummessa. Hän kuopii kaiken rahkan purkin pohjalta, tunkee sitten koko naamansa pikku purkkiin niin hyvin kuin se nyt vaan käy ja nuolee loputkin, nuolee lusikan alta ja päältä, laittaa lusikan sille varattuun pieneen muovipussiin, tyhjän rahkapurkin toiseen pussiin. Siinä voi pesun jälkeen säilyttää nappeja tai nastoja joita ei raaski koskaan käyttää.

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Vilijonkka kuvitti sen sitten.)

2011-03-24T12:21:00.000+02:00

Pienten poikien silmät seuraavat tarkasti miten taikuri kadottaa kortit kerta toisensa jälkeen ja miten hän vetelee mustasta hatustaan aina uusia pupuja. Taikurin takissa on loputtomasti yllätystaskuja ja taskuissa ihmeellisiä asioita. Hän ottaa yhdestä taskusta appelsiinin, laittaa sen toiseen taskuun mutta sitten appelsiini onkin hatussa. Polvihousuinen lapsi sanoo tietävänsä miten hän se teki ja hänet työnnetään kumoon. Totuuksille ei ole tilaa siellä missä taikuus hallitsee. Ilma haisee innostukselta ja pienten poikien hikisilta niskoilta.

Päivänsankari on hiipinyt aikoja sitten kyllästyneenä omaan huoneeseensa. Hän on nähnyt kaiken eikä enää mikään voi häntä yllättää. Onko appelsiini hatussa vai taskussa on hänelle täysin yhdentekevää. Hänellä on minivuohi nimeltä Victor, hän on käynyt New Yorkissa ja hän on puristanut joulupukin kättä kylmässä teltassa kaukana Suomessa. Hän täytti tänään kahdeksan, toivoi lahjaksi palapeliä mutta sai yksityisen taikuriesityksen ja sata kiloa karkkia.

Kun vieraat ovat poistuneet taikuri menee pojan huoneeseen. Hän istuu sängynreunalle ja pyörittelee mustaa hattua käsissään. Ei ole helppoa puhua sellaiselle joka on yhtä aikaa kuin kiviseinä mutta kuitenkin vasta nupullaan. Lapsi istuu lattialla ja kääntelee saamiaan onnittelukortteja. Taikuri ehdottaa että voisi syntymäpäivälahjaksi opettaa miten voi taikoa itsensä toisaalle. He panevat oven lukkoon ja harjoittelevat. Poika on täysillä mukana ja oppii nopeasti. Sitten hän katoaa vaikka sen ei pitänyt olla mahdollista. Lapsi on kerta kaikkiaan ei-missään. Taikuri kerää kiireesti tavaransa, saa satasensa ja lähtee jättämättä käyntikorttiaan. Hän on omassa kodissaan ennen kuin vanhemmat huomaavat mitään. Sitten alkaa karmea mylläys ja etsintä. Huudellaan ja vedellään ovia aukia, katsotaan nurkat vinttiä myöden ja löydetään lapsi lopulta täysin kunnossa ja rauhallisena, hyvin hymyilevänä ja tyytyväisenä vaatehuoneen kauimmaisesta nurkasta. Hän on niin muuttunut että vanhemmat miettivät pitäisikö soittaa lääkärille vai nauttisivatko vain siitä että hymy on palannut.

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Merja kuvitti sen sitten)

2011-03-20T10:07:00.000+02:00

Valo tulee voimalla näihin neliöihin joissa yritän pitää yllä raa’an työn mentaliteettia. Nousen aamuisin seitsemältä, syön nopeasti ja alan hommiin. Minulla on vielä kuukausi aikaa ja aion käyttää sen oikein.

Kaikki tietävät miksen vastaa, miksi vetäydyn mutta kukaan ei kunnioita. Ovikellokin piti ruuvata pois kun sitä käytiin tauotta rimputtamassa kaljakaverin toivossa. Koskaan ennen en ole tuntenut olevani näin korvaamaton kaveri ja samaan aikaan paska jätkä.

Homma etenee kyllä mukavasti mutta tuo saamarin valo....Se pakottaa minut sulkemaan silmät, nojautumaan työtuolissa taaksepäin ja tunnustelemaan lämpöä iholla. Se pakottaa minut ikkunan ääreen ja näkemään ohuet kesämekot, kevyet kassit joista pilkistää pyyhkeen reuna. Keskittymiseni rakoilee. Harkitsen pimennysverhoja.Vielä kuukausi - enää kuukausi.

(Kuvat Matti-Pekka)

2011-03-18T10:06:00.001+02:00

Olen tavannut monenlaisia hevosia ja uskon tuntevani ne paremmin kuin ihmiset. Sitten veli toi tänne yhden josta en saanut selvää, johon en saanut otetta. Heti ensimmäisenä päivänä se potkaisi minut polvilleni enkä muista sellaista tapahtuneen koskaan ennen. Seuraavana päivänä pakkasin muutaman päivän tarvikkeet, nousin selkään ja sanoin veljelle että palaamme kun olemme sinut.

Vein hevosen kauas, näytin sille paikat joissa olen itse kasvanut. Puhuin koko ajan rauhallisella äänellä, selvin sanoin. Taputtelin ja harjasin kiiltävää selkää, lihaksikkaita lapoja. Kerroin ensimmäisestä hevosestani ja kaikista muista sen jälkeen. Kun yö viileni istuin pitkään nuotiolla ja puhuin puoliääneen elämästä ylipäätään. En tiedä kuunteliko koni enää. Se seisoi pää roikkuen puun vierellä. Panin sen päälle lämpimän viltin ja menin itse telttaan.

Eväät riittivät neljäksi päiväksi. Se oli tarpeeksi siihen että hevonen alkoi luottaa ja totella käskyjäni. Se lakkasi pokkuroimasta turhan takia ja kulki käskystäni muttei alistuneena. Se säilytti ylpeytensä mutta myönsi että pomo olen minä. Kun osoitin sille oman paikan tallistamme minusta näytti että se hymyili.

(Kuvat Merja)

2011-03-17T11:37:00.002+02:00

Meihin ei uskonut yksikään. Mies sai läksijäislahjaksi lasten muovisen leluveneen ja vitsikkäitä kortteja, minä kalanmuotoisen pehmolelun. Pomo toivotti puheessaan myötätuulia ja muistutti että paikka on aina vapaana molemmille jos myrsky sittenkin yltyy ja vene kaatuu alta.

Muistan alkuajat. Muistan miten mies lähti aamuyöstä joka päivä ja nousin seuraksi juomaan kahvia silmät vielä ummessa. Työpäivät olivat pyöreitä kuin rantapallo kunnes rytmi syntyi ja asiat veivät vain sen ajan kuin niiden sopiikin ottaa.

Nyt on jo kolme apulaistakin. On jakeluauto ja varmat asiakkaat, on sellaista aikaa jota saa sanoa aivan omaksi. Toisinaan kun on rauhallista ajan kylältä johonkin hiukan suurempaan kauppaan missä minua ei tunneta, käyn kylmäaltaalla katsomassa miten pyöreät, tutut purkit ovat siellä sievästi limittäin. Saatan kääntää purkkeja niin että näkyvät paremmin mutta yleensä vain katselen.

(Kuvat Kata eli Vilijonkka)

2011-03-08T18:18:00.000+02:00

Rakas Äiti!
Poikasi tässä tervehtii. Miten voitte, sinä ja isä? Toivon että hyvin. Kova ikävä teitä, kaikkia muitakin. Aikaa kulunut viime kirjeestä. Olen kunnossa ja paperiasiat ovat vihdoin kuten pitääkin. Asunnon olen saanut ja se kelpaa minulle oikein hienosti vaikka vierastan sen valjuja värejä. Talossa asuu vanhoja ihmisiä, ovat oikein ystävällisiä ja jäävät kanssani puhumaan toisin kuin muut. Olen saanut eräältä vanhalta rouvalta lempinimenkin ja se on Mussu.

Käyn neljästi viikossa suomen kielen tunneilla. Siellä on meitä tulijoita monista eri maista. Alan olla ryhmän paras vaikka muutama kuukausi sitten en osannut vielä kertoa kuin nimeni! Tunnit pidetään yliopiston tiloissa. Kun kuljen siellä käytävillä toivon vain että saisin tehdä pian sitä mitä parhaiten osaan. Tutkintoani ei ole vielä tunnustettu täällä. Voin vain odottaa ja toivoa parasta.

Että näin ne päivät menevät, kielikursseilla ja muun ajan soitan kävelykadulla. Yksi mies meidän talosta on opettanut minulle suomalaisia lauluja. Pidän kovasti yhdestä jonka nimi on Rovaniemen markkinoilla. Se on reipas ja iloinen, aivan erilainen kuin monet muut. Sitä soittelen, laulan mukana sanan sieltä, toisen täältä ja soitellessani ajattelen onkohan posti jo tuonut sen tärkeän kirjeen.

Kaikki hyvä teille, rakas Äiti, rakas Isä, tervehtikää kaikki ja kohta taas kirjoitan.

2011-02-20T22:02:00.000+02:00

Joutuu pienentämään, tyhmentämään ja rumentamaan itseään jotta ja etenkin jotta ei.
Jotakin. Mitään. Tapahtuisi.

Joutuu laittamaan osan itsestään sivuun, pistämään päälleen toisen asun, jonkun muun, lainahöyhenet.

Joutuu lähtemään pois kun ei. Kun aina. Kestä. Kestää. Kaikki kestää. Kaiken kestää.

2011-02-16T09:18:00.000+02:00

Kaivoin laatikon maahan - niin luulen - kun olin juuri täyttänyt viisitoista. Uuninpesästä pelastetut päiväkirjani, lumihankeen sammutetut, kulmistaan kärventyneet päivät ja viikot, auki pakotetut lukot tarpeettomina kansissa roikkuen, koko minun siihenastinen elämäni mustuneena ja savulta haisevana.

Hain lepikosta paikan ja kaivoin kaiken peltilaatikossa maahan. Tamppasin maan tiiviiksi laatikon päälle, panin merkiksi kasan kiviä. Tässä lepää unelmat, surut ja ilot, tässä maatuu yhden ihmisen nuoruus.

Palasin kun hennot taimet olivat jo tanakoita ja tuulessa taipumattomia. Etsin paikkaa mutta kuljin kai kaupungin opettamana ympyrää. En nähnyt metsää puilta, en puita metsältä. Kaivoin maata sieltä täältä, ensin satunnaisesti sitten määrätietoisesti ja järjestelmällisesti mutten löytänyt laatikkoa. Piti lopulta muuttaa kirjat vanhaan kotikylään ja hoitaa homma loppuun asti. Hommasin työkoneet ja maankääntövehkeet ja paikallislehti teki jutun naisesta joka käänsi vanhat kotikontunsa ympäri eikä kukaan tiedä miksi.

Isäni olisi tiennyt muttei olisi kertonut.

2011-02-12T09:10:00.000+02:00

Muistan kuin eilisen päivän kun meidän talon isot pojat veivät Vetkun vaikka siitä on jo 30 vuotta. Olin pihassa yksin, Vetku oli nukenrattaissa pieni peitto päällä. Työntelin sitä mattotelineiden ympäri, välillä kävin takapihalla ja kurvasin roskapönttöjen editse takaisin etupihalle. Muistaakseni siihen tuli Antti, Aki ja Tommi - saattoi olla muitakin - ja ne menivät ringiksi ympärilleni, lällättivät aikansa, kaatoivat rattaat ja ottivat Vetkun.

Isä oli töissä ja äiti kaupassa käymässä, ei ollut ketään apuna. Pojat tallasivat Vetkua maassa, se kuraantui ja sen toinen silmä roikkui langan päästä. Sitten yksi niistä otti taskusta linkkuveitsen ja veti sillä Vetkun mahan auki. Nalle laihtui silmissä monta senttiä kun hirviöt vetivät sen suolet nauraen asfaltille. Itkin niin etten nähnyt mihin ne sitten veivät minun Vetkuni.

Olin jo silloin sellainen joka suojelee vääriä ihmisiä vääristä syistä. En uskaltanut puhua kotona Vetkusta mitään. Vasta kun talonmiehen rouva toi sen korvasta roikuttaen meille, roskiksen takaa oli löytänyt, silloin minä kerroin isälle ja äidille ja häpesin sitä etten ollut pitänyt huolta tavaroistani niin kuin oli käsketty tehdä.

Vetku pestiin, äiti täytti sen vatsan uudelleen ja se ommeltiin kiinni. Mahaan tuli pitkä arpi. Stockmannin käsityöosastolta ostettiin uusi silmä puuttuvan tilalle.
*
Minun tyttöni ei leiki Vetkulla. Yhden ainoan kerran on ottanut sen mukaan kun mentiin mummulaan. Unohti sen siihen kahvipöydälle kun meni katsomaan telkkaria. Vetku jäi minun ja äitini väliin makaamaan. Minun ja äidin välissä on aina maannut joku tällainen Vetku. Aina jokin asia mitä en ole osannut tehdä oikein.

2011-02-09T12:18:00.000+02:00

Täällä on nyssitten kanssa alkanut käydä niitä valistajia. Kaupalla kuulin että niillä nurkilla oli jo monessa talossa käyty. Aattelin ettei ne tänne, on niin huanona noi tietkin.

Mutta niin vaan oli oven takana nuari likka tässä yksi päivä. Viime viikkoa se oli, torstai taisi kun sillon mää kattelen teeveestä sen yhden kilpailun päivällä. Niin, tossa se oli oven takana ja koputti. Verhon raosta sen näin jo ennen kuin se mua huomasikaan. Kyllä mää sille sitten aukasin.

Kauheen kohtelias se oli, se pitää ihan heti sanoo. Mutta ne sen asiat...mää sanoinkin sille ettei vanha enää ala muuttaa tapojaan, ei vaikka maapallo tuhoutus ensi viikolla. Se yritti että mutta hyvä rouva, rouvahan tietää ja mää aloin sitten jo vähän hiiltyä siihen likkaan ja sanoin vähä tuikeesti että ennen kävi vaan Jehovat ja nekin vielä kesti mutta teikäläisiä en meinaa kuunnella enää yhtään.

Kyllä se sitten lähti. Mulle jäi vähän semmonen paha miäli siitä. Kiva likkahan se oli kuitenkin. Vähän huano hetki se oli jutella kun oli justiin alkanut se mun kilpailu teeveessä. Tuli ihan miäleen että meenkö mää tonne kaupalle ja ettin sen likan käsiini. Pyytäsin anteeksi ja ottaisin kaikki ne sen esitteet parempaan syyniin.

2011-02-03T10:21:00.000+02:00

Vuosi sitten keväällä sanoin yksin sängyssäni hiljaa: minä haluan kaiken. Joku kuuli sen ja antoi sinut.

Kun olin saanut kaiken aloin asetella lisätoiveita. Makasimme vierekkäin sängyssäni ja sanoin ääneen: minä olen tällainen, ei voi mitään mutta jos sinä olisit sellainen kuin sanon meidän olisi paljon parempi yhdessä. Et sanonut mitään eikä sinusta tullut sellaista.

Sitten kun minulla ei enää ollut mitään sanoin lääkärille: en jaksa tällaista. Haluan onnellisen elämän! Hän sanoi ettei se ainakaan täältä löydy, menkää kotiinne ja etsikää tarkasti.

Olen etsinyt kaikkialta mutten löydä kuin vihjeitä. Kukaan ei tunnu ottavan vastuuta minun elämästäni. Minne voin valittaa? Saako tästä kaikesta edes Kela-korvausta?

2011-01-31T13:30:00.001+02:00

Sain valmiiksi luentoni aiheesta "Tiedon määrän kasvun korrelointi henkilön tuntemaan tuskaan". Printtasin kaiken, jätin paperit työhuoneen pöydälle ja lähdin ulos. Tupakat jätin kotiin, se on loppu nyt.

Olisin halunnut kävellä rauhassa, käydä mielessäni läpi luentoani ja valmistautua huomiseen henkisesti mutta mitä tapahtuu: parin korttelin päässä kävelen päin Hietasta. Jätkä jumalauta ja niin edelleen. Pitää hartioistani kiinni ja katsoo ylhäältä alas, alhaalta ylös. Rento isku selkään ja baariin siitä. Hietaselle ei sanota kuin tottakai, sir!

Ja niin me mentiin ja ensimmäisen tunnin ajattelin vain seuraavan päivän luentoa, sitten hiukan vähemmän ja baarin sulkiessa en enää ollenkaan. Sain karistettua Hietasen taksiinsa ja kävelin kotiin rannan kautta. Merituuli ei selventänyt päätä saati puhdistanut sielua. Kotona join kannullisen vihreää teetä ja laitoin kolme herätyskelloa soimaan kuudeksi.

2011-01-26T09:34:00.000+02:00

Seitsemän asiaa minusta:

1.Tärkeintä minun elämässä on: meidän tyttö ja poika (lapset tulee mulla ykkösenä!), mies ja että ollaan kaikki terveinä. Ja tämän vois ihan alleviivata kaiken. Yritän aina muistaa mikä on tod. tärkeää elämässä, kaiken tämän hopun keskellä.

2. Tapasin mieheni partioleirillä ensimmäisen kerran, eli aika kauan sitten. Ei se heti mitään suurta rakkautta ollut mutta siitä se alkoi. Hänen kanssa haluan vanheta käsi kädessä, toivottavasti hänkin minun! Jo ihan lasten takia en halua koskaan erota vaikka onhan se joissakin tapauksissa kai parempi niin. Aika monet joutuvat eroamaan, voi voi. Toivottavasti me ei koskaan!

3. Voisin sanoa että harrastan kirpputoreilla käymistä. Joka kerta tarttuu mukaan jotakin, ei voi mitään. Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset sinne vievät. Minulla on sellainen haave että kaikki mitä meillä on olisi kirpputoreilta. Joku ostolakko kyllä käy välillä mielessä...kun kaikkea ei kuitenkaan voi saada.

4. Lempiväri on aina ollut vaaleansininen. Mistä lie tullut, se on ihan minua kuitenkin! Nyt kun mietin niin koti on suurinpiirtein täysin vaaleansininen. Haluaisin maalata talonkin sillä mutta, mutta..kun kaikki ei tykkää;-))

5. Syön joka päivä pullan, näin on ollut kauan. Siitä en luovu vaikka muuten olen alkanut katsoon hiilareita. Mutta juuri luin yhdestä lehdestä että jokaiselle päivälle pitäisi keksiä joku ilonaihe. Tää on se mun!

6. Rakastan vauvojen tuoksua ja niiden pieniä söpöisiä varpaita yli kaiken. Ei meidän perhe kyllä varmaan enää tästä kasva. Oli aika raskas se vauva-aika, molempien kanssa. Mutta onneksi sitä saa muiden nyyttejä sylitellä;-) Sanonkin siskoille aina että mulle vaan hoitoon vauvat ja meette vaikka elokuviin. Parisuhdetta pitää hoitaa!

7. Ja vähän "loppukevennystä": Parasta musiikkia ikinä on vanha Hurriganes! Mies ei voi sietää mutta kuuntelen kuulokkeilla. Kun Remu karjuu Get on, Baby niin kyllä jalka vipattaa tällä mammalla;-)

En osaa oikein haastaa ketään, pelkään että jää sanomatta joku kiva blogi. Mutta vastatkaa vaan kaikki jos vähänkin siltä tuntuu!

(PS. Tämä kirjoitus vastasi tähän haasteeseen.)

2011-01-24T11:34:00.000+02:00

Yksi rouva on alkanut käydä korjaamolla joka viikko, toisinaan kaksikin kertaa. En minä sen autosta mitään löydä eikä kyllä löydä muutkaan. Eilen hän sanoi ettei auto kulje kuten pitäisi, etsikää vika. Etsikää niin kauan ja huolella että löytyy. Ennen lähtöään hän iski minulle silmää hyvin ujosti mutta tarkoituksella.

Kukaan muu ei halunnut enää sekaantua asiaan. Nostin rouvan auton pukille ja tutkin pohjan. Laskin alas ja tutkin kaiken mitä mieleen juolahti. Ei missään mitään, ei edes ruostetta. Vilkaisin myös hansikaslokeroon, en tiedä miksi - ja jo alkoi löytyä. Kermanvärinen kuori, päällä minun nimeni. Tuntui oudolta nähdä se siinä, käsinkirjoitettuna.

Otin kirjeen haalarin taskuun ja painuin verstaasta pihalle. Revin kuoren kiireellä auki ja luin hengästyneenä rivit. Loppupäivän olin jossakin lattian ja katon välimaissa, taisin hymyillä idioottimaisesti koska minua taottiin selkään koko ajan ja virnuiltiin. Kotiin päästyäni kirjoitin vastauksen. Käytin kirjallisuutta ihan hiukkasen apuna, koska ei minun pääni ole tottunut tällaisia lauseita tekemään. Seuraavana päivänä panin oman kirjeeni hansikaslokeroon.

Kirjeenvaihtomme jatkui näin monta kuukautta. Mietin joko uskaltaisin ehdottaa tapaamista työajan ulkopuolelle. Sellaista ihan oikeaa tapaamista että mentäisiin syömään, vaikkapa.

Eräänä aamuna töihin tullessani huomasin naapuritontin romuttamolla tutunnäköisen auton. Näin rekisterilaatan heti ja juoksin sisään. Auto näytti siltä kuin se olisi jäänyt junan alle ja vahvistukseksi kuulin että juuri niin oli käynytkin. Pyysin saada katsoa hansikaslokeroon ja otin sieltä kirjeen. Hortoilin kirje povitaskussa päivän kaupungilla, en mennyt työhön enkä illalla kotiin. Työkaverit nappasivat kadulta mukaan kun olin ollut muutaman päivän hukassa. Jatkoin sitten töissä mutta en koskaan aukaissut kirjettä.

2011-01-22T10:03:00.000+02:00

Käännyin juuri katsomaan katua ylittävää lasta koiransa kanssa kun bussi törmäsi vastaantulevaan autoon. Lensin penkistäni holtittomasti päin kuskin koppia, pääni jäi asentoon joka ei luvannut hyvää.

Sairaalasta muistan vain tämän: pöly leijaili auringonvalossa. Se laskeutui hitaasti ja liikkui ilmavirtojen mukana kun huoneessa käveltiin tai tuuletettiin. Aurinko valaisi huonetta ja olisin halunnut kertoa vierailijoilleni kuvioista joita näen muttei tullut ääntä. Pöly liikkui ja minä seurasin sitä. Joku piti toisinaan kädestä.

Siitä on kuusi vuotta. Kävelen ihan hyvin mutta minun pitää istua lepäämään aika usein. Öisin selkää särkee vaikka nukun tuen kanssa. Katson kuitenkin olevani onnekas. Minulla on eräs jolle olen näyttänyt arpeni, hän on näyttänyt omansa. Me olemme pieniä pölyhiukkasia, me tanssimme arpinemme kepeästi auringossa.

2011-01-19T09:35:00.002+02:00

Hiukan uuden vuoden jälkeen Heini alkoi taiteilijaksi. Hän teetti kasan turkooseja käyntikortteja joissa luki nimi modernilla fontilla ja alla "taitelija". Hän kävi huolella läpi vaatekaappinsa sisällön, pani vaatekeräykseen kaikki rytkyt jotka eivät näyttäneet taiteilijan vaatteilta, etsi kirpputoreilta ja Intian-basaareista tilalle toiset. Heini uudisti kotinsa, alkoi käydä ruokaostoksilla uusissa paikoissa ja raivasi koko elämänsä taitelijaelämäksi. Iltaisin hän harjoitteli punaviininjuontia koska arveli sen kuuluvan läheisesti asiaan.

Ja koska maailma on tällainen ja ihmiset nyt ovat mitä ovat tapahtui pian kaikenlaista. Heini alkoi saada kutsuja näyttelyihin ja sisäpiirin tilaisuuksiin, häneltä alettiin pyytää haastatteluita ja mielipidettä asiaan kuin asiaan. Hän ohitti jonot, koristi lehtien kannet, täytti television. Se vaikuttaa kummalliselta jos ottaa huomioon ettei kukaan milloinkaan ollut nähnyt ainuttakaan hänen käsistään lähtenyttä taideteosta. Ei minkään alan, näin sivumennen sanoen.

Kesti yllättävän pitkään ennen kuin kansa näki alastoman keisarin. Sen jälkeen tuli uusi Heini, sitten joku uusi taas. Aina on uusia tulossa ja aina on juuri sopiva tila tulla.

2011-01-12T10:47:00.000+02:00

Äidin kuoleman jälkeen kollotin suoraa huutoa viikon pari. Nyyhkytin sohvatyynyt märiksi, liuotin kyynelin adressien musteet. Kierin lattialla, paiskoin tavaroita. Surin tavalla josta sanottiin: ei tuo ole enää normaalia. Ajattele jo muuta, aikuinen ihminen.

Sain potkut koska en mennyt enää töihin. Ymmärsin sen mutta minua ei ymmärretty. Senkin ymmärsin. Olen aina ymmärtänyt kaikkia ja kaikkea. Itsestä ei niin väliä juu.

Sitten aloin haihtua. Päättelin ettei haittaisi jos liukenisin. Kävin kolmessakymmenessä yhdeksässä kilossa, sitten minut kiskottiin maihin. Ymmärrän kyllä. Nyt syön lääkärin määräyksestä kolme konvehtia päivässä. Ne ovat samoja joista äiti piti niin.

2011-01-09T10:15:00.000+02:00

Oltiin siinä vaiheesta tammikuuta jolloin valon pitäisi tilastojen mukaan alkaa aavistuksenomaisesti lisääntyä, mutta jolloin päivät kuitenkin vaikuttavat mauttomalta, venyvältä ja takertuvalta purukumilta. Rouva M tunsi kiertäneensä syyskuusta alkaen Monopoli-lautaa, kulkeneensa lähtöruudun kautta kodin ja työn väliä, saaneensa toki muutaman sattuman mutta myös istuneensa vankilassa. Paljon pimeässä vankilassa.

Yhtenä tiistaina kun hengitys höyrysi erityisen paljon ja tuuli viuhahti hameen alle rouva M pysähtyi vanhojen tavaroiden liikkeen ikkunan ääreen. Hän painoi kämmenensä lasiin, nenänsäkin ja tuijotti katonrajassa riippuvaa keltaista valoa luovaa lamppua. Hän seisoi näin muutaman minuutin, vartin, enemmänkin, heitti sitten noppaa ja jatkoi yhteismaan kautta kotiin.

Nenänjälkiä ei oltu ehditty edes puhdistaa ikkunasta kun hän tuli uudelleen. Hän alkoi käydä joka päivä. Liikkeen omistaja antoi hänen tulla ja olla, ei välittänyt puunata lasiaan välillä. Rouva M kävi tammikuun jokaisena jäljelläolevana päivänä. Painoi kämmenensä ja nenänsä ikkunaan ja antoi keltaisen valon mennä silmistään koko päähän, kaulaa myöten alas vatsaan, jokaiseen suolenmutkaan ja raajoihin, sieluun asti ja syvälle.

Helmikuu tuli yllättäen ja aiemmin kuin muina vuosina. Rouva M ei tarvinnt enää lamppuaan ja ikkuna pestiin.

2011-01-06T13:18:00.001+02:00

Toisinaan kaipaan niin hirveästi etten voi päiväkausiin juuri liikkua. Kaipaan sitä että puut ovat pihalla pystysuorassa niin kuin niiden pitääkin, eivät litteinä ja narisevina, maaliin peitettynä jalkojen alla vain. Kaipaan sitä että ikkunasta voi lentää lintu sisään, että pihassa käy kettu.

Mitä siitä tulee että elää puun ja kuoren välissä, hengittää koneen puhdistamaa ilmaa, hakee ruokansa muovikääreissä liikkeistä joissa kukaan ei puhu toiselle mitään. Kun ei päiväkausiin tiedä millainen ilma ulkona on, ei tarvitse nähdä vaivaa eikä nurkissa ole hiiriä joille pitää tehdä jotakin.

Koneet tekevät työni, käteni riippuvat tarpeettomina sivuilla. Ihmisen muotoinen olento, ei ihan varma mistään. Parhaalta tuntuu kun makaa pienessä kippurassa silmät kiinni ja on olevinaan toisaalla. Aurinko paistaa kuumasti ja uskon haistavani ruohon.

2011-01-04T18:24:00.000+02:00

Nämä ovat merkillisiä päiviä. Pysähtyneitä, kuulaita ja jollakin tapaa äärimmäisen yksinkertaisia. Minä näen selvemmin kuin koskaan, haistan ja kuulen kuin en milloinkaan ennen. Olen valppaampi kuin olen uskonut olevan mahdollista olla.

Merkillisiä päiviä, sellaisia nämä ovat. Takkini selkäpuolella näkyy vielä jäljet kun ylitseni käveltiin kaupunkireissulla. Siitä on nyt kaksi viikkoa. Se oli varmastikin vahinko. Ääriviivani ovat ilmeisesti käymässä epätarkoiksi.

Kun kuljen raitilla koirat lakkaavat haukkumasta. Postitoimistossa pääsen suoraan tiskille vaikka olisi kuinka kansaa. Minä en lakkaa ihmettelemästä mitä ne oikein pelkäävät. Ihmeellistä kaikki tämä. Sama valo ulkona ja sisällä, kaikki sulautuu kaikkeen.

2010-12-26T02:04:00.013+02:00

Lähettivät minut tänne vuori-ilmaan. Terveelliseen. Niin he sanoivat. He olivat takanani järjestäneet kaiken, säästäneet tarvittavan summan rahaa kuulemma monesta luopuen, ja nähneet valtavasti vaivaa. He puhuivat saarnaavalla äänellään, kuin yhdestä suusta, kun taluttivat minut ulos. He olivat pakanneet nyyttini valmiiksi, sillä he tiesivät kaikkein parhaiten, mitä tarvitsisin. Olivat valjastaneet hevosenkin, kun tulivat yhtäkkiä laittamaan minua matkaan. Uskoivat, että täällä parantuisin. En vaan edelleenkään tiedä mistä – tiesikö kukaan? – mutta ei minulla ollut voimaa eikä varmuutta laittaa vastaankaan. Huomasin ajattelevani, että minulle olisi oikeastaan yhdentekevää, millaista ilmaa hengitin. He tiesivät senkin joka tapauksessa paremmin.

Itse asiassa minulle oli aikalailla samantekevää, hengitinkö yhtään minkäänlaista ilmaa, mutta jos joskus olin koittanut lopettaa hengittämästä, he tulivat ja puhalsivat väkipakolla lämmintä, kuvottavaa ilmaa keuhkoni täyteen. Ja jos olisinkin alkanut hangoittelemaan lähtöä vastaan, tai jos yrittäisin karata, joutuisin johonkin vielä ikävämpään paikkaan. Se teroitettiin minulle ensimmäisten asioiden joukossa. Niin he toimivat, ja kuulemma minun parhaakseni. Tuttu virsi, se oli vuosien aikana syöpynyt korvakäytäviini – minun parhaakseni minun parhaakseni minun parhaakseni. Voi mitä kaikkea he tekivätkään minun parhaakseni!

Olin heidän mielestään vaikea, alusta pitäen kuulemma ollut omituinen ja vähitellen aina vaan hankalampi. Olin tottunut kuulemaan, että tarvitsin hoitoa. Kaikenlaista menetelmää parantamisekseni oli kyllä kokeiltu. Tämä oli kuulemma viimeinen mahdollisuus. Tämän he sanoivat veltot naamataulunsa tutisten. Minua pelotti.

***

Poikkeuksellisesti Katin kuvat, Tanjan teksti.

2010-12-17T17:49:00.000+02:00

Sen jälkeen kun Martti kuoli olen ollut joka joulu tyttären perheen luona joulun. Ovat kutsuneet, ovat ihan vaatineet ja olenhan minä mieluusti mennyt. Vaan joku siinä on alkanut tuntua hankalalta. En pidä asioista jotka tehdään tavan vuoksi. On alkanut kaiken lisäksi tuntua että säälistä kutsuvat kun ei ole oikein muitakaan paikkoja mihin menisin. En halua olla vanha akka joka kutsutaan säälistä joulunviettoon. En liioin anoppi joka "tietysti taas pitää kutsua".

Sanoin jo marraskuun lopulla että tämä joulu onkin sitten erilainen. Kylpyläjoulu. Täyshoitoon lähden, aika hieno juttu! Tytär ei vaikuttanut pettyneeltä, yritin lukea sen äänestä jotakin mutta en huomannut mitään.

Aatonaattona sulkeudun kotiini. Ruokaa on neljäksi päiväksi. Täytyy pitää verhoja kiinni ja poltella vaan kynttilöitä etteivät huomaa kun ovat ohikulkumatkalla Martin haudalle. Katsovat ne nyt kai sentään ikkunoihin vaikka olenkin "kylpylässä".

2010-12-15T09:52:00.000+02:00

Epäröin valtavasti mutta M puhui minut ympäri. Hän on niitä jotka luottavat siihen että bussit saa juoksemalla kiinni, että onni on myötä, että oikeus voittaa ja kaikki menee parhain päin. Että kaikki on mahdollista ja kaikkeen pystyy. Eikä hänelle henno sanoa "ei".

M neuvoi ottamaan mukaan vain makuupussin, taskulampun ja vaatteet päälleni. Kaiken muun saisin perillä.
Hän tuli hakemaan ja menimme talolle yhdessä. Ikkunoiden eteen oli vedetty raskaat verhot ja siellä missä verhoja ei ollut ruudut oli teipattu umpeen ruskealla paperilla.

Viikonloppu tuntui kestävän vain muutaman tunnin. En tiedä nukuinko välillä, ehkä nukuinkin, en olisi sitäkään vähää malttanut. Kaikki ne tuntemattomat jotka tulivat mukanaan Taito tai Tieto - joillakin ne kaksi! - ja jotka ottivat piiriinsä, näyttivät, antoivat kokeilla, selittivät. Kirjoitin liuskottain Asioista, kuuntelin sieluni täyteen ja ymmärsin. Kynttilän valossa sain avattua suuni ja itkettyä itseni tyhjäksi. Tyhjän täytteeksi sain hyvää tilkettä.

Sunnuntai-iltana revimme yhdessä paperit ikkunoista. Joku itki toisen olkaa vasten hiukan. Halasimme kaikki toisiamme kuin ikivanhat ystävät, kävelimme hitaasti pois talolta, kuka mihinkin suuntaan. Kaikilla maanantai liian lähellä, liian vaativana mutta rinnassa uusi kipinä.

2010-12-14T09:32:00.000+02:00

Tampereen kauppaoppilaitos 1985 ja kesken jääneet asiat. Nyt toinen kaupunki, viikko jouluun ja pienessä kahvilassa kuppi kahvia, vauvanpään kokoinen pulla ja me Facebookin yhteentuomat.

Sanon ettet näytä samalta kuin ennen. Sanot samat sanat minulle, lisäät siihen vielä toisen lauseen ja tartut pöydän alla käsiini. Minua ei haittaa vaikka joku näkisi, olen riehakas ja 25 vuotta pyyhkiytyy pois. Pöydän alla panet käteeni rutistuneen paperilapun jossa on kolme sanaa. Mieheni soittaa, sanon etten ole löytänyt vielä läheskään kaikkia lahjoja ja sitten suljen puhelimen ja itseni häneltä.

Nyt kaikki on yksinkertaista. Meidän piti kai tavata väärät ihmiset, mennä vääriin paikkoihin ja tehdä väärät asiat erottaaksemme ne oikeat selvemmin. Viet minut kotiisi ja se on ehdottomasti oikein asia maailmassa. Viivyn iltaan ja tulen palaamaan vielä monesti. Kotiin palatessani otan kellarikopistamme aiemmin viikolla ostamani joululahjat mukaan.

2010-12-10T09:53:00.000+02:00

Kaikki lähtevät samalta viivalta samaan suuntaan aluksi. Mennään selkä edellä kauas ja takki leväällään vähän lähemmäs. Sitten osa kaartaa loivasti oikealle, tiet haaroittuvat ja toisaalla risteävät. Jotkut menevät vasemmalle, verkkaisemmin, pysähtelevät suunnitelman mukaisesti ja säädetyn ajan. Joku vetää hätäjarrusta mutta raskas koneisto ei pysähdy.

Olen mennyt liian kauas. Jätän kantamukseni, ihan kaikki ja kävelen rataa pitkin kotiin.

2010-12-08T09:14:00.000+02:00

Poika jää isänsä kainaloon nukkumaan kun lähden pimeässä töihin. Pitkän päivän myyn laseja joilla näkee lähelle ja kauas, metsän puilta ja tarkemmin. Laseja joilla nähdä Rooma ja kuolla, laseja ihmisille jotka tietävät omat vahvuutensa. Kehyksiä joilla nähdään vaivaa vaan ei nälkää.

Työpäivän jälkeen menen vielä jumpalle. Kävelen kotiin pidemmän kautta. Avaan kotioven hiljaa ja kuulen että mies lukee pojalla hiirestä ja kissasta. Kissa hyökkää, mies muuttuu kissaksi ja kutittaa pojan kippuraan nauramaan. Lapsi ei noteeraa tuloani ja olen kiitollinen siitä. Tarvitsen hetkeni tyhjän keittiönpöydän ääressä, sen siirtymän josta en tiennyt ennen lapsen tuloa. Nuo pärjäävät hienosti noin.

2010-12-06T14:53:00.000+02:00

Viime keväänä vaimo tuli näytelmäkerhon viikonloppukurssilta ja sano että se on loppu ny. Luulin ensin että kurssia meinasi mutta se olikin meidän avioliitto. Tää meidän perhe. Loppu koko mun elämä, kun tarkemmin ajattelen, nyt vajaa vuosi myöhemmin.

Lähin siitä sitte huiteleen aika nopeesti. En välitä alkaa tappeleen purnukoista ja mööpeleistä. Vaimo ne on oikeestaan kaikki valinnutkin ja suhteellisen selväksi tehnyt ettei mulla ole makua ollenkaan. Pitäköön ja vetäköön vihdoin sen lattiankin valkoiseksi. En ole enää panemassa vastaan. Tai pyytäköön sitä uutta hemmoa sutimaan. Onkin semmonen oikein käsistään kätevän näkönen. Joku hippi tai semmonen se on. Kulkee tuolla kaupoilla oma kangaskassi kourassa.

Aika usein meen entisen kodin ohitte ja jään katsomaan. Nyt talvella vähän harvemmin ja viivyn vaan hetken kun puskista on lehdet pudonnu ja perä jäätyy hankeen jos kauemmin viipyy. Siellä ne nyt valmistaa joulua. Exä ripustaa kaikkea sälää sinne tänne ja se hemmo leipoo lasten kanssa, jumalauta leipoo. Ja pahin: se käyttää mun paitoja joita jäi sinne kaappeihin.

2010-12-04T08:18:00.000+02:00

Kun mies on töissä minä olen yksin isoäidin kanssa. Hän on uskoakseni lähempänä sataa kuin yhdeksääkymmentä, vaikken tietysti ole kysynyt.

Hän asuu tuolla yläkerrassa muttei suinkaan pysy siellä. Milloin minkäkin asian varjolla tulee meidän puolelle, istuu tuohon ja puhuu niin etten muuta kuule. En ymmärrä läheskään kaikkea muttei se häntä haittaa. Hän haluaa koko ajan tehdä jotakin, auttaisi minua väkisin pyykeissäkin mutta enhän minä voi antaa, vanha ihminen on. Kun soitan Suomeen hän tulee takuuvarmasti kuulolle. Istuu kuin vahtikoira ja tirskahtelee ääneen hassuille sanoille joita ei ymmärrä. Vaihtaisin huonetta mutta johto ei riitä.

Minusta tuntuu että isoäiti on läsnä silloinkin kun poikkeuksellisesti on omassa huoneessaan. Hän on kaikkialla samaan aikaan, kuulee kaiken ja tarttuu jokaiseen askareeseen minkä edessään näkee tekemättömänä. Koskaan hän ei moiti, ei vaadi, ei mitään sellaista. Silti hän on kuin tiivis kangas joka kietoutuu ympärille, kiristyy, puristaa joka paikasta ja haittaa lopulta hengitystä.

Teen asiaa kylälle yhä useammin. Viivyn leivänhakureissuilla pidempään. Joskus otan mukaan kirjoitusvehkeet ja kirjoitan Suomeen. Istun aivan tietyn puun alla ja kaipaan yhtä toista puuta joka on kaukana.

2010-12-03T10:01:00.000+02:00

Totta: olen kyllä päässyt kiireestä, olen saanut olla rauhassa, olen saanut levätä. Aikani ja tekemiseni ovat minun. Sitähän minä halusin.

Mutta: olen yksin, olen aivan tavattoman yksin. Ei soi puhelinkaan enää. Rahaa tilillä 28 euroa, puodin puolella hyllyt täynnä maalaisromantiikkaa eikä ovi käy.
Ei tänne kukaan tule, ei ole matkan varrella.

Tunnen että minut on petetty. Kaksinkertaisesti, kertakaikkisesti. Taidan panna tönön myyntiin. Vielä menee kylmät mummonmökit kaupaksi.

2010-12-02T09:16:00.001+02:00

Katoin kauniisti kahdelle. Panin kynttilät palamaan ja avasin viinin hyvissä ajoin. Parhaat astiani, kaikki minun aikani ja huomioni. Tärkeälle ihmiselle, tärkeimmälle.

Ilta kului yhtä tahtia kynttilöiden kanssa. Paljon puhetta. Naurun räkätystä. Kysyin ja vastasin, nyökytin hyväksyntää ja ravistin kiivaasti päätä erimielisyyden merkiksi. Välillä nojauduin tuolissani rennosti takakenoon, naurahtelin oikeissa kohdissa. Sitten taas keskittyneen kuuntelun merkiksi suoristin selkäni, olin yhtenä korvana, terästäydyin tarkaksi.

Jälkiruoan aikoihin koko huone pyöri silmissäni. En ollut kuullut järjen sanaa enää aikoihin eikä omastakaan suustani sellaista ollut tullut. Satutin itseni tuolilta pudotessani. Sisko tuli käymään seuraavan päivän puolella, auttoi minut sänkyyn ja ihmetteli miten yksi ihminen saa tällaisen sotkun aikaiseksi. Suuni muodosti hänelle vastauksen sänkyni pohjalta mutten kuullut mitä se sanoi.

2010-11-30T10:46:00.000+02:00

Me ollaan Ritvan kanssa pantu lantteja sivuun jo vuoden verran. Meillä on toimistossa sellainen pieni purkki johon heitellään aina ohimennen kolikoita säästöön. Purkki on viety kahdesti tyhjennykseen pankkiin ja aika sievoinen summa meillä jo onkin.

Liput on ostettu ja lähtöpäivä on 22.12. Ritva lähtee perhejoulua pakoon ja minä sitä ettei perhejoulua ole. Yhdessä me valloitamme Rooman, kylvemme Fontana di Trevissä, keräämme kolikoita, märkiä helmoja ja merkitseviä katseita.

Joulukuun puolivälissä yhtenä sunnuntaina Ritva soittaa. On pahoillaan, nyyhkii ja niistää. Mutta kun ei hän voi, sittenkään. Suku tuli niin pahoilleen eikä mies siedä selän takana puuhastelua. Että näin tämä nyt meni, nähdään huomenna töissä.

Minä lähden yksin ja joudun toteamaan ettei Rooma ole yksinäisiä naisia varten. Ei varsinkaan sellaisia, jotka ovat jotakin paossa eikä varsinkaan jouluna. Sampanjassa on katkera maku, suklaa ei sula suussa. Tummat, komeat viheltävät mutta se tekee vain likaisen olon. Ensi jouluna lattia, seinät ja katto. Oma koti ja viltti, villasukkaiset jalat.

2010-11-29T09:58:00.000+02:00

Ainahan tämä on vaikeeta ollu mutta tämä syksy on ollu ihan mahoton. Isäänsä on käyny jo käsiksi, vanhaan mieheen, miuta se huorittelee milloin ei uhkaile. Posti ei kanna enää laatikolle, tuonne kauemmas jättää naapurin lootaan. Ei uskalla pihaan asti kun täällä tämä mörkö ikkunastaan karjuu.

Ja ihan kauheaksi se menee kun ei myö saaha sitä ottamaan lääkkeitään. Huutaa tuolla yläkerrassa, paiskoo tavarat rikki eikä yöllä tule uni kun saa pelätä että mitä se keksii. Tupakkia kiskoo astmaattisen isänsä silmien alla ja heittää tikkaa huoneessaan niin että on ovi reikiä täynnä. Ollaan koitettu puhua että lääkäri panis semmoisen paperin että ottasivat hoitoon sen niin tulis rauha kaikille. Vaan ei kuulemma semmosta voi kun potilas on vastaanotolla ihan normaali. Myö kai tässä sitte hulluja ollaan.
*
Kun lokakuuta on jäljellä kaksi päivää astuu karvalakkimies ruudullinen kangaskassi kädessä terveyskeskuksen aulaan. Kysyy tutun lääkärin huoneen numeron, marssii ovelle ja ovesta sisään ilman lupaa ja koputtamatta. Kassinsuusta pilkottava kirveenvarsi ei jää huomiotta ja juttutuokio järjestyy heti. Tärkeään paperiin saadaan nimi alle eikä mene viikkoakaan kun rauha laskeutuu käsi kädessä ensilumen kanssa pienen mökin ylle.

2010-11-26T09:40:00.000+02:00

Muistoni ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Niihin on sekaantunut muiden muistoja, niistä on tullut tahmeaa, klimppistä soosia. Niissä on kyllä pää ja niissä on häntä mutta niistä ei saa enää otetta. Ne ovat nippu avaimia oviin joita ei enää ole.

Tanssikoulun kylmä sali ylimmässä kerroksessa, huurustuneet ikkunat, opettajan luinen sormi lapaluissani, pukuhuoneessa hartsin tuoksu ja penkin alle unohtunut nutturaverkko.

Suurten kaupunkien kadut, niiden pyöreät katukivet, tahtovat tulla tallaamakseni, huutavat hallelujaa kun niitä polkaisen. Näytökset myydään loppuun viikossa, takarivillä myös ne jotka eivät olisi koskaan uskoneet.

Tossut, vanhoja lehtiartikkeleita ja nimikirjoituksia pahvilaatikossa. Pannaanko roskiin vai haluaako lapsenlapset? En anna kenellekään, otan kainalooni ja vaikka isken ryhmyisellä nyrkilläni jos on tarvis. Minä tarvitsen kaiken sen. Että muistaisin.

2010-11-25T09:25:00.000+02:00

Piti mennä iltaan mutta eilen soitettiin että pitää tehdä aamuvuoro myös. On sairaslomia. Aamulla aikaisin vien unisen likan hoitoon. Annan pusun nenälle, sanon unenlämpimälle pienelle että äiti tulee kohta ja se uskoo. Sen tukka on sähköinen kun vedän kaulurin pään yli, nenä vuotaa hiukan eikä pitäisi joutua lähtemään näin.

Toiselle puolelle kaupunkia. Taru on avannut jo, etsii kuittirullia ja pikkupusseja hedelmäpuolelle. Aamupäivällä ei käy paljon ketään, yksikin olisi pärjännyt. Tauolla lämmitän Saarioisten perinteisen maksalaatikon ja luen blogeja. Vituttaa yhden muijan päivittäiset raportit uusista vaatteista.

Taru lähtee kahdelta. Kolmelta alkaa lappaa väkeä, neljältä se kiihtyy ja viideltä on ruuhka ja minä olen yksin. Hoitaja soittaa että likalle on noussut kuume. Pomo tulee käymään ja päästää mut seitsemältä - poikkeuksellisesti.

Haen likan, on vielä pimeämpää kuin aamulla. Vien kuuman lapsen kotiin, se nukkuu koko ajan. Viisi päivää jouluun. Ei suunnitelmia. Kai me täällä kotona ollaan kaksin. Tapanina lapsi menee kai isälleen kun mulla on töitä.

2010-11-24T09:27:00.000+02:00

Olen alkanut vähitellen irtaantua ruumiistani. Enimmäkseen olen kyllä tässä, rajojeni sisällä, mutta sitten tulee hetkiä, nyt jo melkein päivittäin jolloin kuljen puolitoista metriä kaiken yllä. Äänet kaikkoavat, kuuluvat kuin vuosien takaa, jalkani eivät kosketa mihinkään, minulla ei ole jalkoja. Voin liikkua mihin vain, ajattelen Egyptiä ja Sinuhea ja pian istun Waltarin seurassa kovaa teetä juomassa ja taas on vuosi 1925.

Lääkärini kysyy voinnistani. Katson parhaimmaksi puhua vain ummetuksesta, korvien soimisesta ja sellaisesta. Tiedän ettei ole paljon aikaa, hänkin tietää, mutta kaikki se aika on minun eikä kuulu muille.

Sitten eräänä aamuna on ensilumi maassa ja taivas sininen. Loistava lentosää. Jätän vähä vähältä kaiken sikseen, etäännyn, päästän irti ja kaikki sujuu helposti. Taivas on sininen kuten lapsena oli aina, loistava lentosää, todellakin. Minua odotetaan ja olen yli puolenvälin tulossa jo.

2010-11-23T09:14:00.002+02:00

Ajaudun aina mukaan kaikenlaiseen. On tullut mentyä, on tullut tehtyä. Oma tahto katosi jo lapsen ja minä poika vaan nyökyttelen jees jees jees. Päädyn koulujen katoille istumaan, rehtorin kuulusteluun, myöhemmin kaniin kamoimeni, varjoista puolta tallaamaan, nojailemaan apeisiin jukeboxeihin savuisissa luolissa. Minun käsissä ei raha pysy, ei sormessa sormukset. Elämä vie enkä osaa sanoa ei. Jätän jälkeeni aviottomia kersoja, revittyjä sakkolappuja ja Äitee itkee ja vääntelee käsiä. En ole käyny sitä kattomassa pitkään aikaan. En ole saanu mentyä vaikka tiedän että se katsoo joka päivä verhojen raosta kadulle että joko.

Ja taas jätkät vaatii mukaan. On ostettu Aholaidalta viidet mustat sukkahousut ja sanon että ehdoton ei, ei tällaista sentään. Ne kaatavat lasiini lisää ja toisenkin kerran ja idea kaunistuu ja siitä tulee loistava. Että jos kuskiksi kuitenkin tulen.

Lokakuun viimeisen perjantain aamu. Ajan hullunlailla Keskisen punaista Ladaa, kyltit on revitty irti, takapenkillä on se yksi saatanan isosika tehtaalta pussi päässä. Kurvaan Äiteenkin talon ohitse. Siellä se istuu katsomassa onko Ridgellä vielä tunteita Brookea kohtaan, tiedän sen mutten voi ajatella sitä nyt, pitää keskittyä.

Ajan suunnitelman mukaan mettänlaitaan, sika raahataan kainaloistaan pusikkoon, se ei juuri pane vastaan. Sen ääni kuulostaa karmealta pussin läpi kun se uikuttaa että ihan tosi hei jätkät, päästäkää. Mutta ei me päästetä, me edetään suunnitelman mukaan, sika tanssii vaihteeksi meidän pillin mukaan eikä se ole mitään kansantanhua.

Sieltä me jäädään iltapäivällä kiinni, 60 denieriä mustaa päässä joka kundilla. Joku on tehtaalla vuotanu kytille. Äitee tulee ikävä, sen pullia ja kahveeta, muuten on ihan hailee.

2010-11-22T09:50:00.001+02:00

Istuimme eilisen keittiön pöydän ääressä. Istuimme kasvokkain, edessä kynä, ruutupaperia ja pojalta lainattu taskulaskin. Lapset olivat äitini luona ja se olikin hyvä.

Minä olen aina niin huolissani mutta vääristä asioista. Minulle tulee yllätyksiä, kassillinen karhukirjeitä ja ovisilmästä näkyy mies joka on tullut hakemaan saataviaan. Sinä olet realisti, käytännöllinen ja hyvä matematiikassa. Piirrät paperille numeroita ja merkkejä, puhut rauhallisella äänellä ja saat minut ymmärtämään että asunto on myytävä.

Pyörittelen käsiä pöydän alla mutta olen samaa mieltä. Illalla vaikka on jo hämärää otamme muutamia kuvia nettiin laitettavaksi. Tungen lasten vaatemytyt sängyn alle, suoristan tyynyt sohvassa ja rajaan Lidl:in muovikassin keittiökuvista pois. Tätä kotia tulee ikävä mutta minkäs teet.

2010-11-21T10:14:00.001+02:00

Viime viikolla sain yht’äkkiä tarpeekseni. Yhden erityisen kiusallisen asiakkaan lähdettyä lähdin minäkin. En pannut oveen edes "palaan pian" -lappua. Suljin vain kaupan oven avaimella ja menin istumaan kahvilaan kadun toiselle puolelle. Otin kupin lempiteetäni ja valtavan leivonnaisen ja istuin kamerani kanssa ikkunapöytään.

Tiesin että kahdeltatoista eräs rouva tulisi sovitusti tuomaan painavaa maljakkoa äitinsä kuolinpesästä. Istuin pöydässä ja katselin kamerani pitkän linssin avulla miten rouva tuli, kulki sillä tavalla hiukan takakenossa kuin kuljetaan painava esine sylissä, veti ovenkahvasta eikä ovi auennutkaan. Nainen laski maljakon maahan, tempoi kaksin käsin liikkeen ovea. Käänsin zoomilla hänen kasvonsa suuriksi ja näin niillä hikipisaroita. Otin kaksi kuvaa niistä hermostuksen punertamista poskista.

Rouva lähti maljakkonsa kanssa. Oven takana kävi satunnaisia asiakkaita, toiset katselivat vain ikkunaa, nainen näytti sormella miehelleen pientä patsasta, mies katseli toisaalle. Kolme ihmistä yritti mennä sisään enkä voi lakata ihmettelemästä sitä vimmaa millä ovea riuhdotaan vaikka se on ilmiselvästi lukittu. Istuin kahvilan pöydässä vielä pitkään senkin jälkeen kun olin tyhjentänyt lautaseni. Katselin maljakkorouvan kuvia, painoin sitten delete -nappulaa ja palasin kadun toiselle puolelle tiskin taakse.

2010-11-20T09:27:00.000+02:00

Kirjoitan sinulle koska en pääse milloinkaan puhelimeen niin ettei aina olisi liikaa korvia ympärillä. Toivon että saat tämän kun ei koskaan tiedä jos johonkin juuttuu.

Olen tehnyt paljon hiljaista ajatustyötä, toivon etten aivan turhaan. Ehdotan että teemme näin: Ensi viikon lauantaina nouset kello kahdentoista lauttaan ja tulet tänne. Osallistut klo 13 alkavalle kierrokselle. Se maksaa hiukan mutta vain hiukan. On tärkeää että osallistut nimenomaan kierrokselle jolla esitellään myös pieni kappeli ja sen maalaukset sillä se kestää kauemmin kuin se lyhyempi.

Tee näin: kulje ensin mukana, jossakin siellä joukon hännillä. Se tulee olemaan helppoa, ryhmät ovat aina suuria, etenkin viikonloppuisin. Sitten kun kierros on edennyt yläpihalle ja teille kerrotaan luostarin päivärytmistä on aika livahtaa. Vetäydy puiden varjoon, kukaan ei huomaa, takaan sen. Olen siellä, minä odotan ja meillä on hyvinkin tunti aikaa. Sitten vien sinut pieneen kappeliin jonne kierros päättyy ja liityt taas joukkoon.

Minulla on kuva meistä patjani alla. Katson sitä nytkin kun kirjoitan. Se on se kuva missä sinulla on uusi, hihaton leninki. Muistat sen varmasti. Yksi on varma: minä en sitä koskaan unohda, kuten en sinuakaan. Odotan ja laitan kaiken toivoni siihen että tulisit.

2010-11-19T08:15:00.001+02:00

Viisi päivää makasin aloillani. Suljin ja aukaisin silmiä, katsoin miten vuorokaudet vaihtuivat ikkunan takana. Siellä valo lisääntyi ja valo väheni, sisällä ei mikään muuttunut. Nousin vain vessaan, join vettä suoraan hanasta, söin muutaman voileipäkeksin. Palasin vuoteeseen ja makasin niin päin että näin ikkunan.

Kuudentena päivänä istuin jonkun aikaa ikkunan ääressä ja ehdin nähdä kuivan kadun ennen sadetta. Näin lapsia jotka kulkivat koulusta tyhjiin koteihin, näin variksen nokkivan paperinenäliinaa.

Vei viikon ymmärtää ettet enää tule. Laitoin kukat roskiin ja olin muutaman tunnin jalkeilla. Selasin mainoslehtisiä ja itkin hiukan. Lakaisin keittiön lattian ja istuin tuolilla. Menin takaisin vuoteeseen.

Kun seuraavaa viikkoa oli kulunut kolme päivää peseydyin perusteellisesti, pukeuduin valkoisiin ja kirjoitin tämän. Verhojen raosta näen edelleen lasten kulkevan koteihinsa. Ne kulkevat pareittain, ne kulkevat ohitse. Varis näyttää hukanneen nenäliinansa ja minä petaan sänkyni.