14.4.2011







Kun A oli vasta nuori nuori tyttö, kuukautiset eivät kerran tulleetkaan. Syy selvisi vasta kun oli ollut jo monta viikkoa liian myöhäistä tehdä mitään. Hän synnytti lapsen ja joutui antamaan sen pois eikä se silloin ollut oikeastaan juttu eikä mikään. Kaikki kävi niin nopeasti eikä häneltä oikeastaan paljon kyselty.

Nyt A istuu tv-studion kirkkaiden valojen alle päässään peruukki ja tunnistamista vaikeuttavat tarpeettomat silmälasit. Hän istuu säkkituolissa ja itkee kameran edessä ja se on juuri sitä mitä tällaisissa ohjelmissa pitääkin tapahtua. Hän sanoo pitäneensä poikavauvaa sylissä viisitoista minuuttia ja sitten se piti antaa. Hän muistaa että sen tukka oli pitkä ja tuoksui ja toimittaja kallistaa päätään kuten ne kallistavat päätään tällaisissa ohjelmissa ennen kuin sanovat tietyllä äänellä että ymmärtävät kyllä, tämän kaiken on täytynyt olla teille rankkaa. Tauolla maskeeraaja lisää meikkiä silmien ympärille.

Ohjelma jatkuu vielä viisitoista minuuttia. Sen viidentoista minuutin aikana eräässä ahtaassa asunnossa 15 kilometriä televisiostudiolta tummatukkainen mies vaihtaa kanavan välillä pois mutta palaa sitten takaisin. Hän katsoo vauvastaan puhuvaa naista ja kokee kummallisen ennenkoetun tunteen jonka kanssa hän joutuu elämään vielä pitkään vaikkei tiedä sitä vielä.

Kun ohjelma on lopussa mies istuu sohvassa edelleen. Tulee lottoarvonta. Lottoarvonnan naisella on niin korkeat kengät ettei hän meinaa päästä kävelemään lavalta pois. Mies istuu vielä arvonnan jälkeenkin paikoillaan ja repii turhan kupongin. Hän repii sen paloiksi, sitten suorastaan silpuksi ja heittää kaiken ilmaan. Mahdollisuudet putoilevat pieninä palasina lattialle mutta jotkut niistä näyttävät jäävän ilmaan roikkumaan.

(Kati kirjoitti, Merja kuvitti tarinan.)

11.4.2011




Mäjähdin turvalleni nurmikkoon aivan lasten hiekkalaatikon viereen. Laskelmat pitivät enkä hipaissutkaan kiipeilytelineitä. Lapset keräsivät nopeasti lelunsa ja huusivat aikuisia katsomaan miten setä tuli taivaalta. Makasin siinä, muuri ympärilläni kasvoi, en ollut kuollut, en ollut halunnutkaan. Olin varautunut kipuunkin mutten arvannut miltä murtunut lantio tuntuisi.

Tämä oli neljäs ja tähänastisista vaarallisin testini. Aikaisemmat eivät vaatimattomuudessaan juuri herättäneet huomiota mutta antoivat valtavasti tarvitsemaani itseluottamusta. Vakuutuin siitä että ajan humalassakin hienosti, että kolme viikkoa vanha jauheliha kelpaa spagettisoosiin ja että pystyn varastamaan tavaratalosta kuuden hengen teltan ja retkeilyvälineet ilman sen suurempaa hämminkiä. Tämä viimeisin testi vauhkoonnutti ihmiset ja sai ne soittelemaan ympäriinsä. Kukaan ei uskonut silkkaan uteliaisuuteen ja kokeilunhaluun. Luulivat etten osaa enää huolehtia asioistani, että tarvitsen tästä alkaen keskusteluapua kolmesti viikossa ja jonkun huolehtimaan pankkiasioistani.

Lepään lantiota kuntoon tavallisella vuodeosastolla. Huone on täynnä nynnyjä jotka eivät kuunaan uskaltaisi edes kokeilla hajoaako kananmuna kun sen pudottaa lattialle. He pohtivat hiki otsalla uskaltaisiko sitä kioskille raksuja ostamaan enää yhdeksän jälkeen. Toivon pääseväni pian pois. Sanoivat aamukierroksella että muutama viikko kyllä menee. Patjan alla tarkassa piilossa on pieni vihko jossa on jo uusi suunnitelma...


(Kati kirjoitti ensin tekstin, Matti-Pekka kuvitti sen sitten.)

7.4.2011




Kun Kari oli vasta teini-iässä joku sanoi ohimennen että tämä on kovin kuvauksellinen. Se jäi mieleen ja hiveli kovin. Se jalostui pikkuhiljaa ja siitä tuli asia josta on helpompi vaieta kuin puhua. Voi toki sanoa harrastavansa valokuvausta mutta on melkein pakko jättää kertomatta mitä se oikeastaan tarkoittaa. Kerran eräillä kutsuilla hän sanoi olevan automaattitaitelija mutta se aiheutti kovasti hämmennystä.

Eniten Kari pitää automaateista joissa saa neljä erilaista kuvaa. Pitää kiirettä vaihtaa asentoa mutta ellei ehdi niin naaman saa ainakin muuttumaan hetkessä. Pieni tuike silmässä muuttaa koko kuvan. Suupielen kohotus tai kulmakarvan vihje niin kaikki on tosin. Joskus hänellä on kassissa peruukkeja mutta niiden kanssa tuppaa menemään sählingiksi. Hattujen ja silmälasien kanssa melkein sama juttu. Toisinaan Kari ottaa puolirohkeita kuvia ilman paitaa. Sähköisku käy hänen lävitseen joka kerta hetkeä ennen salaman rävähdystä.

Vanhat mustavalkoautomaatit olivat aivan ylivertaisia. Mustavalkokuvissa Kari tunsi olevansa parhaimmillaan ja niihin tuli kuin itsestään menneen maailman tunnelma. Vaan vähiin ovat käyneet automaatit ylipäätään. Niin pitää miehen kulkea kaupungilla raskasta tarpeistolaukkua kantaen, etsiä toimivaa vehjettä. Kyllä ihmisellä täytyy harrastus olla.

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Vilijonkka kuvitti sen sitten.)