22.1.2012

On hyvin ristiriitaista että juuri silloin kun ympärillä olisi enemmän tilaa ja aavaa kuin koskaan muulloin pitääkin rajoittaa elämänsä kolmeen neliöön. Pitää oppia oksentamaan ääneti ja olla nukkuessaankin hereillä. Täytyy yrittää oikoa jäseniään jotta pystyisi käyttämään jalkojaan sitten kun aika tulee. Vuorokaudet seuraavat toisiaan eikä niillä ole enää värejä. Mikään ei erota päivää yöstä, aamut eivät nouse eivätkä illat kerro tulostaan sinisin sävyin.

Kahden viikon merimatkan jälkeen tarvitaan lähes yhtä paljon aikaa ennen kuin nesteet korvissa asettuvat ja horisontti lakkaa lopulta keinumasta. Vasta sitten voi toden teolla alkaa keskittyä muuhun kuin fyysisen pahoinvoinnin aiheuttamaan tympeään uneliaisuuteen ja apaattisuuteen mikä tällaisesta kehon häiriötilasta väistämättä seuraa.

Talot täällä ovat erilaisia. Kaikki mikä kasvaa on erilaista. Mikään ei haise miltään eikä makuja ole. En ymmärrä ihmisten tarkoitusperiä enkä keinoja. Mikään ei tunnu olevan niin kuin siellä mistä lähdin ja vaikka sen piti tuntua helpotukselta ja mahdollisuudelta huomaan sittenkin kaipaavani kaikkea sitä mikä ajoi minut lähtemään. Kaikista eniten kaipaa valoa joka oli oranssi ja joka täällä on vain vaivoin punertava.

Kolmen kuukauden jälkeen teen jotakin mitä tuskin koskaan on aiemmin tehty. Ilmoittaudun itse viranomaisille, kerron haluavani takaisin. Minut pannaan laivaan, ihan siihen samaan jolla tulinkin. Istun illalla kannella ja kirjoitan ihmetystäni merimatkoista jotka toiseen suntaan ovat kalliita mutta äärimmäisen salaisia ja epämukavia ja jotka vastaa paluusuunnassa vievät todelliseen vapauteen.


-------
Kuvasi Tanja, kirjoitti Kati.

19.1.2012


Lea. Hiljainen ja yksinäinen nainen. Hänellä on kiltti ja jokseenkin huomaamaton olemus, miellyttävä ääni ja maltillinen elämäntapa. Hän ei jää helposti kenenkään mieleen, niin tyyni ja harmiton hän on. Hän ei vaivaa ketään eikä kenelläkään tule mieleen vaatia häneltä mitään.

Hän on laulanut kuoroissa lapsesta lähtien. Laulaminen kuuluu yhtä oleellisella tavalla hänen arkeensa kuten aamutee, hampaitten pesu tai jokapäiväinen lääkeannos. Hän menee kamarikuoron harjoituksiin ja esityksiin rutiininomaisesti, mutta kyllästymättä, aina tuntien syvää kiintymystä laulamista kohtaan. Kuoro ei ole hänelle pelkkä harrastus. Vaikka se on paikka paeta arjen harmautta ja unohtaa jotain, se on niin paljon enemmänkin. Hän vaivaantuu, jos täytyy vastata kysymykseen, mikä laulamisen merkitys hänelle on. Hän osaa laulaa, mutta ei puhua siitä. Laulaminen on itseisarvo. Se on hänelle suuruus muuten niin kohtuullisessa elämässään.

Hän pukeutuu violettiin kuoroasuun hiljaisena ennen esitystä, keskittyy ja hetken perästä seisoo muiden laulajien joukossa kuunnellen nuottipapereiden odotusta tihentävää, kuivaa kahahtelua ja sitten keskittyy kuoronjohtajan merkkiin laulun aloittamiseksi.

Kuoronjohtaja antaa merkin. Äänien virta alkaa hiljalleen paisua. Vahva ja vapautunut, sävelissä tarkka ja vivahteikas lauluääni alkaa kulkea Leasta. Hän kuulee toisten laulajien äänet, kuulee itsensä ja tilan soinnin. Joku katsoo häntä yleisöstä, mutta pian katsojan silmät siirtyvät muihin laulajiin. Hän nauttii siitä, kuinka kantaatti etenee hallitusti ja hän on osana luomassa tuota äänten suuruutta, harmoniaa ja vyöryä. Ajantaju kaikkoaa, ja Lea kelluu sävelten vuolteessa. Hän lukee nuotteja, mutta on omaksunut ne harjoitellessaan niin syvällisesti, ettei hänen aivonsa varsinaisesti käsittele niitä graafisena informaationa vaan jonain intiimimpänä kielenä, joka johdattaa häntä eteenpäin sinne, minne hän ei arkiminässään uskalla. Uskalluksen raja on laulaessa niin vaivaton ylittää. Sen rajan tuolla puolen on kaikki ne asiat, joita hän ei edes muista kaivata hämärässä, turvallisessa kodissaan. Rajan toisella puolella on helpottavan lämmintä ja valoisaa, sellaisia värikkäitä näkymiä ja ihmeellisia ulottuvuuksia, joita ei missään muualla koe. Mahdollisuus lentää ja sukeltaa ilman apuvälineitä.

Leaa pidetään hyvänä ja kokeneena laulajana, kuoron soinnin kannalta kantavana voimanakin, mutta koskaan hän ei leveile laulutaidollaan, päinvastoin. Hän ei halua laulaa soolo-osia, vaikka joskus hänelle on sellaista koitettu ehdottaakin. Sellainen huomion keskipisteenä oleminen ei vain tuntuisi hänestä hyvältä. Silloin hän joutuisi luopumaan yksityisestä nautinnostaan muiden laulajien suojaavan joukon sisällä. Hänen salainen tilansa kaukana toisaalla ja se taika, johon hän pääsee laulaessaan muiden mukana, mutta silti yksin, joutuisi tarkastelun ja arvostelun kohteeksi. Ja jos häntä hetkellisesti houkuttaakin itsensä asettaminen tuohon ehkäpä ihailtuunkin soolon asemaan, hän muistaa välittömästi, kuinka mahdoton siinä tilanteessa olisi saavuttaa tuo tärkeäksi muodostunut annos maagista onnellisuutta.

- - - - -

Tällä kertaa kuvat ovatkin Katin, tekstin rustasi Tanja.