4.12.2010


Kun mies on töissä minä olen yksin  isoäidin kanssa. Hän on uskoakseni lähempänä sataa kuin yhdeksääkymmentä, vaikken tietysti ole kysynyt.

Hän asuu tuolla yläkerrassa muttei suinkaan pysy siellä. Milloin minkäkin asian varjolla tulee meidän puolelle, istuu tuohon ja puhuu niin etten muuta kuule. En ymmärrä läheskään kaikkea muttei se häntä haittaa. Hän haluaa koko ajan tehdä jotakin, auttaisi minua väkisin pyykeissäkin mutta enhän minä voi antaa, vanha ihminen on. Kun soitan Suomeen hän tulee takuuvarmasti kuulolle. Istuu kuin vahtikoira ja tirskahtelee ääneen hassuille sanoille joita ei ymmärrä. Vaihtaisin huonetta mutta johto ei riitä.

Minusta tuntuu että isoäiti on läsnä silloinkin kun poikkeuksellisesti on omassa huoneessaan. Hän on kaikkialla samaan aikaan, kuulee kaiken ja tarttuu jokaiseen askareeseen minkä edessään näkee tekemättömänä. Koskaan hän ei moiti, ei vaadi, ei mitään sellaista. Silti hän on kuin tiivis kangas joka kietoutuu ympärille, kiristyy, puristaa joka paikasta ja haittaa lopulta hengitystä.

Teen asiaa kylälle yhä useammin. Viivyn leivänhakureissuilla pidempään. Joskus otan mukaan kirjoitusvehkeet ja kirjoitan Suomeen. Istun aivan tietyn puun alla ja kaipaan yhtä toista puuta joka on kaukana.

11 kommenttia:

  1. Olenkohan ihan paha ja kamala ihminen, kun en kestäisi tuollaista? Olenkohan julma, kun ajattelen, että ikä ei oikeuta liian hankalaa käytöstä. Tai ehkä se oikeuttaa, en mä tiiä, mutta itse ihailen ennemminkin sellaista vähän kiltimpää ikääntymistä. Niin itse tahtoisin vanheta. Mä uskon kyllä, ja tiedänkin, että varsinkin sairaus voi tehdä mielen hankalaksi. Mutta mä uskon myös siihen, että jokainen itsereflektioon kykenevä selviää vähemmällä takertuvuudella ja katkeruudella.

    Kiittelen täällä kaikkia kommenteista edellisiin posteihin. Olen lukenut ihan jokaisen ilot mielessäni, kiinnostuneena, ja jos olisitte olleet lähellä, olis juttua syntynyt. Mä olen ollut vaan liian kiireinen ja väsynyt laittelemaan tekstiksi ajatuksiani. Oi kun voiskin jutella näistä joskus!

    Täytyy Kati miettiä vielä sitä blogilistaa. Mulle se on ihan vieras asia. En oo ikinä käyttäny. Mä en niinkään vastusta ajatusta, mutta suoraan sanottuna en jaksais alkaa perehtymään nyt kaiken muun häsän keskellä.

    VastaaPoista
  2. En tiedä oletko mutta minä en kestäisi. En ketään toista aikuista paitsi mieheni saman katon alla.

    VAan sitten tulee ajatus; jospa oma äiti tai isä olisi siinä? Kyllä minä ehkä sittenkin kestäisin. En osaa sanoa koska ei ole tarvinnut koskaan miettiä sellaista mahdollisuutta.

    Tähän tarinaan ajattelin siis tilannetta että ollaan maassa jossa isovanhemmat tai vanhemmat asuvat perheen kanssa yleisemmin kuin Suomessa (missä se lienee hyvin harvinaista).
    Tuli oikeastaan mieleen tämä asia yhdestä ohjelmasta jonka näin. Se tapahtui Italiassa ja siinä oli myös ulkomaalainen miniä.

    VastaaPoista
  3. Olen itsekin miettinyt asiaa omien sijaisvanhempieni kohdalla. En ehkä kestäisi. Tai he eivät kestäisi minua. Minusta silloin olisi parempi, että asia hoituisi muuten. Sitten on kyllä eri asia, jos vaihtoehto olisi vain joku hoitolaitostehdas. Niinkuin nyt näyttää, että helposti on. Silloin on vaan pakko miettiä kestävyytensä rajoja. Mä olen miettinyt tätä jo monestikin, vaikka vielä ei todellakaan tarvitsisi.

    Tuo italialaisen miniäksi joutuminen melkein meinasi koitua kohtalokseni :) Haha.

    VastaaPoista
  4. Myös kuolleiden vanhempien läsnäolo tuntuu arjessa myös tänään.Välillä hyvässä välillä pahassa.Välimatka kaikkeen ja kaikkiin on hengittämisen välttämättömyys.Mutta toisaalta vanhuksen omien tai vieraiden lähellä eläminen syventää minusta ymmärtämään omia valintoja omaa elämää.Miettii maria jonka toinen jalka parhaillaan jo matkalla isänsä hoivakotiin..

    VastaaPoista
  5. Tanja: hah, niiin, aattele!
    Joku nonna sitten istuskelis yläkerrassa.

    Maria:Ka siinäpä se! Ja kun vielä kaikenlisÄksi...ei aikaakaan niin itse on se vanhus.

    VastaaPoista
  6. Hei, olen se tyyppi jolla on kokemusta just KAIKESTA mistä on puhe ja sitten mä sanon sen :D

    Ei vaan aika hassua että tämäkin on tuttua :)
    Ja ei se ole omankaan vanhemman kanssa niin helppoa kuin kuvittelisi, asua saman katon alla.
    Tai varmaan riippuu tapauksesta sekin...

    Tiedän kyllä tuon tiiviin kankaan tunnun, mulle sellaista aiheutti entisen kodin iäkäs ja kai yksinäinen naapurin pappa joka ihan hyvällä tarkoituksella ilmestyi pihalle milloin polttamaan valvatteja kaasuliekillä, milloin moittimaan liian laiskaa ruohonleikkaajaa tai taivastelemaan maassa makaavia omenoita...

    Mutta silloin kun mä olin pieni niin kyllä melkein joka toisessa talossa asui isovanhemmat samaa taloutta nuoren perheen kanssa. Meillä ei ollut niitä, mutta yläkerran enot oli :)

    VastaaPoista
  7. Tämä kuulostaa tosi ahdistavalta, ei saisi olla koskaan rauhassa ja tehdä omia juttuja mutta ei yksinäisyyskään ole kivaa!
    Tästä tuli myös mieleeni suurperheet. En tiedä minkälaista on kun on koko ajan seuraa monista sisaruksista ja vanhemmista ja muista kavereista. Silloinkaan ei ole koskaan yksin.

    VastaaPoista
  8. Minun alkoi käydä sääli isoäitiä. Haluaisikohan hänkin lähteä kylälle kirjoitusvehkeet mukana, jos voisi, olisiko enää ketään, kenelle kirjoittaa ja jos olisi, osaisiko enää kirjoittaa?

    VastaaPoista
  9. Minulle tuli edellisen kodin yläkerran naapurin rouvasta tuo tiiviin kankaan tuntu. Hän otti ahnaasti kaiken huomion minkä sai, ja vaati vielä paljon lisää. Hän oli todellä yksinäinen ja tutustuttuamme tajusin kuinka kovaa oli elämänsä ollut. Vietin paljon aikaa hänen kanssaan, ja useimmiten se antoi minulle todella paljon. Lopulta tilanne meni kuitenkin sellaiseksi, etten saanyt hetken rauhaa, jos hän tiesi minun olevan kotona. Aloin lopulta melkein inhoamaan häntä. Tämä on ihan kamala sanoa. Mutta yksityisyyteni rajoja rikottiin niin paljon, että muuta en enää osannut. Koitin puhua asiasta, aika lempeästi, mutta kuitenkin. Muutosta ei tapahtunut. Oli helpottava muuttaa pois. Tiedän hänen suututtaneen suunnilleen kaikki talon asukkaat huomaamattomuudellaan. Ja se on minusta surullinen asia.

    VastaaPoista
  10. Tykkään tästä tekstistä. Se kosketti myös henkilökohtaisesti.

    Suhteemme alkuaikoina mieheni otti hoitaakseen äitinsä, kotiinsa. Mutta äiti oli jo niin sairas, ettei siitä tullut pitkän päälle mitään. Kunnioitin valtavasti mieheni halua tehdä niin.

    VastaaPoista
  11. Tämä teksti on (mietin tässä sopivaa adjektiivia, enkä keksi parempaa kuin) kaunis. Ei aiheeltaan, mutta tyyliltään. Sanoiltaan, lauseiltaan. Tuo kolmas kappale etenkin, ah!

    Minäkin olen jo ehtinyt pohtimaan tätä aihetta. Tajusin jokunen aika sitten, että mieheni vanhemmat ehkä jollain tapaa olettavat asuvansa meidän tai miehen veljen luona sitten kun... Ja itse en ole koskaan voinut kuvitella muita aikuisia kotiini asumaan, tai itseäni jonkun toisen nurkkiin.

    VastaaPoista