12.1.2011


Äidin kuoleman jälkeen kollotin suoraa huutoa viikon pari. Nyyhkytin sohvatyynyt märiksi, liuotin kyynelin adressien musteet. Kierin lattialla, paiskoin tavaroita. Surin tavalla josta sanottiin: ei tuo ole enää normaalia. Ajattele jo muuta, aikuinen ihminen.

Sain potkut koska en mennyt enää töihin. Ymmärsin sen mutta minua ei ymmärretty. Senkin ymmärsin. Olen aina ymmärtänyt kaikkia ja kaikkea. Itsestä ei niin väliä juu.

Sitten aloin haihtua. Päättelin ettei haittaisi jos liukenisin. Kävin kolmessakymmenessä yhdeksässä kilossa, sitten minut kiskottiin maihin. Ymmärrän kyllä. Nyt syön lääkärin määräyksestä kolme konvehtia päivässä. Ne ovat samoja joista äiti piti niin.

5 kommenttia:

  1. Ensimmäinen kuva soi ilmassa.Ja tämä teksti.Hui miten huikea.

    VastaaPoista
  2. Sellaisen on varmasti vaikeampi syödä kolme konvehtia joka on kiskottu maihin kuin sellaisen joka on uinut rantaan omasta tahdostaan.

    Jotenkin tuo ensimmäinen kuva on ihan sellainen:kiskova.

    (Mulla nousi lukiessa hartiat korviin ihan jäykäksi)

    VastaaPoista
  3. Ensiksikin Kati, kiitos tästä(kin). Yhtymäkohtia tunnelmiin löytyy, lähinnä tuossa ymmärtämisjutussa. Melkein jo nauratti tuossa viimeisen kappaleen "ymmärrän kyllä"n kohdalla.

    Maria, kiitos. Sanotpa ihanasti kuvasta.

    Pilvitarha, puhut asiaa. Minä, joka karsastan pakkoasioita, en nielisi palaakaan, jos määräys tulisi ulkopuolelta, ja jos itse en haluaisi. Sen sijaan oma tahto, hmm, se se vie eteenpäin ja useimmiten oikeaan suuntaan. Ja sitten tahdottomuus, sellaistakin on. Ehkäpä tällä naisella oli paljonkin tahtoa, joka kanavoitui vaan aivan väärin, kun suostui nuo kolme konvehtia päivittäin nappaamaan. Lohduttikohan häntä, vai ahdistiko, että ne olivat samaa laatua kuin äidin suosikit.

    VastaaPoista
  4. Toi ymmärtämisen tarve on jännä juttu. Mäkin usein ääneen ihmettelen, miten en meinaa ymmärtää jonkin ihmisen käytöstä, mielipidettä, motiiveja. Mieheni onneksi muistuttaa, että älä edes yritä ymmärtää, ei sun tartte.

    Mulla olisi suuri vaara käydä juuri noin, jos iso suru kohtaisi. Ruokahalu menee paljon pienemmästäkin syystä. Toki uskon, että omat lapset pakottaisi pysymään tässä hetkessä kiinni, jatkamaan täysillä elämistä. Ei olisi varaa haihtua..

    Kuvien vihreä on taas kaunis.

    VastaaPoista
  5. Kova ja teksti, kummatkin rulaa!

    VastaaPoista