Tampereen kauppaoppilaitos 1985 ja kesken jääneet asiat. Nyt toinen kaupunki, viikko jouluun ja pienessä kahvilassa kuppi kahvia, vauvanpään kokoinen pulla ja me Facebookin yhteentuomat.

Sanon ettet näytä samalta kuin ennen. Sanot samat sanat minulle, lisäät siihen vielä toisen lauseen ja tartut pöydän alla käsiini. Minua ei haittaa vaikka joku näkisi, olen riehakas ja 25 vuotta pyyhkiytyy pois. Pöydän alla panet käteeni rutistuneen paperilapun jossa on kolme sanaa. Mieheni soittaa, sanon etten ole löytänyt vielä läheskään kaikkia lahjoja ja sitten suljen puhelimen ja itseni häneltä.

Nyt kaikki on yksinkertaista. Meidän piti kai tavata väärät ihmiset, mennä vääriin paikkoihin ja tehdä väärät asiat erottaaksemme ne oikeat selvemmin.  Viet minut kotiisi ja se on ehdottomasti oikein asia maailmassa. Viivyn iltaan ja tulen palaamaan vielä monesti.  Kotiin palatessani otan kellarikopistamme aiemmin viikolla ostamani joululahjat mukaan.

Kaikki lähtevät samalta viivalta samaan suuntaan aluksi. Mennään selkä edellä kauas ja takki leväällään vähän lähemmäs. Sitten osa kaartaa loivasti oikealle, tiet haaroittuvat ja toisaalla risteävät. Jotkut menevät vasemmalle, verkkaisemmin, pysähtelevät suunnitelman mukaisesti ja säädetyn ajan. Joku vetää hätäjarrusta mutta raskas koneisto ei pysähdy.

Olen mennyt liian kauas. Jätän kantamukseni, ihan kaikki ja kävelen rataa pitkin kotiin.

Poika jää isänsä kainaloon nukkumaan kun lähden pimeässä töihin. Pitkän päivän myyn laseja joilla näkee lähelle ja kauas, metsän puilta ja tarkemmin. Laseja joilla nähdä Rooma ja kuolla, laseja ihmisille jotka tietävät omat vahvuutensa. Kehyksiä joilla nähdään vaivaa vaan ei nälkää.

Työpäivän jälkeen menen vielä jumpalle. Kävelen kotiin pidemmän kautta. Avaan kotioven hiljaa ja kuulen että mies lukee pojalla hiirestä ja kissasta. Kissa hyökkää, mies muuttuu kissaksi ja kutittaa pojan kippuraan nauramaan. Lapsi ei noteeraa tuloani ja olen kiitollinen siitä. Tarvitsen hetkeni tyhjän keittiönpöydän ääressä, sen siirtymän josta en tiennyt ennen lapsen tuloa. Nuo pärjäävät hienosti noin.

Viime keväänä vaimo tuli näytelmäkerhon viikonloppukurssilta ja sano että se on loppu ny. Luulin ensin että kurssia meinasi mutta se olikin meidän avioliitto. Tää meidän perhe. Loppu koko mun elämä, kun tarkemmin ajattelen, nyt vajaa vuosi myöhemmin.

Lähin siitä sitte huiteleen aika nopeesti. En välitä alkaa tappeleen purnukoista ja mööpeleistä. Vaimo ne on oikeestaan kaikki valinnutkin ja suhteellisen selväksi tehnyt ettei mulla ole makua ollenkaan. Pitäköön ja vetäköön vihdoin sen lattiankin valkoiseksi. En ole enää panemassa vastaan. Tai pyytäköön sitä uutta hemmoa sutimaan. Onkin semmonen oikein käsistään kätevän näkönen. Joku hippi tai semmonen se on. Kulkee tuolla kaupoilla oma kangaskassi kourassa.

Aika usein meen entisen kodin ohitte ja jään katsomaan. Nyt talvella vähän harvemmin ja viivyn vaan hetken kun puskista on lehdet pudonnu ja perä jäätyy hankeen jos kauemmin viipyy. Siellä ne nyt valmistaa joulua. Exä ripustaa kaikkea sälää sinne tänne ja se hemmo leipoo lasten kanssa, jumalauta leipoo. Ja pahin: se käyttää mun paitoja joita jäi sinne kaappeihin.

Kun mies on töissä minä olen yksin  isoäidin kanssa. Hän on uskoakseni lähempänä sataa kuin yhdeksääkymmentä, vaikken tietysti ole kysynyt.

Hän asuu tuolla yläkerrassa muttei suinkaan pysy siellä. Milloin minkäkin asian varjolla tulee meidän puolelle, istuu tuohon ja puhuu niin etten muuta kuule. En ymmärrä läheskään kaikkea muttei se häntä haittaa. Hän haluaa koko ajan tehdä jotakin, auttaisi minua väkisin pyykeissäkin mutta enhän minä voi antaa, vanha ihminen on. Kun soitan Suomeen hän tulee takuuvarmasti kuulolle. Istuu kuin vahtikoira ja tirskahtelee ääneen hassuille sanoille joita ei ymmärrä. Vaihtaisin huonetta mutta johto ei riitä.

Minusta tuntuu että isoäiti on läsnä silloinkin kun poikkeuksellisesti on omassa huoneessaan. Hän on kaikkialla samaan aikaan, kuulee kaiken ja tarttuu jokaiseen askareeseen minkä edessään näkee tekemättömänä. Koskaan hän ei moiti, ei vaadi, ei mitään sellaista. Silti hän on kuin tiivis kangas joka kietoutuu ympärille, kiristyy, puristaa joka paikasta ja haittaa lopulta hengitystä.

Teen asiaa kylälle yhä useammin. Viivyn leivänhakureissuilla pidempään. Joskus otan mukaan kirjoitusvehkeet ja kirjoitan Suomeen. Istun aivan tietyn puun alla ja kaipaan yhtä toista puuta joka on kaukana.

Totta: olen kyllä päässyt kiireestä, olen saanut olla rauhassa, olen saanut levätä. Aikani ja tekemiseni ovat minun. Sitähän minä halusin.

Mutta: olen yksin, olen aivan tavattoman yksin. Ei soi puhelinkaan enää. Rahaa tilillä 28 euroa, puodin puolella hyllyt täynnä maalaisromantiikkaa eikä ovi käy.
Ei tänne kukaan tule, ei ole matkan varrella.

Tunnen että minut on petetty. Kaksinkertaisesti, kertakaikkisesti. Taidan panna tönön myyntiin. Vielä menee kylmät mummonmökit kaupaksi.

Katoin kauniisti kahdelle. Panin kynttilät palamaan ja avasin viinin hyvissä ajoin. Parhaat astiani, kaikki minun aikani ja huomioni. Tärkeälle ihmiselle, tärkeimmälle.

Ilta kului yhtä tahtia kynttilöiden kanssa. Paljon puhetta. Naurun räkätystä. Kysyin ja vastasin, nyökytin hyväksyntää ja ravistin kiivaasti päätä erimielisyyden merkiksi. Välillä nojauduin tuolissani rennosti takakenoon, naurahtelin oikeissa kohdissa. Sitten taas keskittyneen kuuntelun merkiksi suoristin selkäni, olin yhtenä korvana, terästäydyin tarkaksi.

Jälkiruoan aikoihin koko huone pyöri silmissäni. En ollut kuullut järjen sanaa enää aikoihin eikä omastakaan suustani sellaista ollut tullut. Satutin itseni tuolilta pudotessani. Sisko tuli käymään seuraavan päivän puolella, auttoi minut sänkyyn ja ihmetteli miten yksi ihminen saa tällaisen sotkun aikaiseksi. Suuni muodosti hänelle vastauksen sänkyni pohjalta mutten kuullut mitä se sanoi.