Sinä kesänä ei satanut muistaakseni lainkaan. Jos satoikin, niin öiseen aikaan kun nukuin kaapilta tuoksuvissa lakanoissa saunatuvassa. Yritin pitää istutuksia hengissä ja kannoin kannukaupalla vettä jyrkkää mäkeä monta kertaa viikossa. Oli niin kuivaa että aloin pohtia onko oikein kantaa saunalle vettä järvestä, vai kuivuisiko sekin kohta.

Minulla ei käynyt kesävieraita kuin kerran. Ne jotka kutsuin jäivät tulematta. Se jota ilman olisin helpostikin osannut olla tuli pyytämättä, vieläpä mukanaan minulle täysin vieras seuralainen. Istuin oman mökkini kuistilla enkä tiennyt miten niiden ihmisten kanssa ollaan. Niillä oli mukanaan ruokatuliaisia kaupungista, mutta kaikki oli jotenkin kummallista ja minulle uutta. Koko pitkän viikonlopun kaipasin jotakin selkeää syötävää, jotakin jolla on suomenkielinen nimi ja joka maistuu tutulta.

Lopulta ne ilmoittivat lähtevänsä. En vastustellut, tarjouduin soutamaan vastarannalle. Otin mukaan kaksi kauppakassia ja täytin ne pienessä kyläkaupassa. Soudin keskelle järveä. Nostin airot veneeseen, annoin hennon tuulen liikuttaa venettä. Ensin söin sata grammaa lauantaimakkaraa yhteenmenoon ja silmät kiinni. Sitten join muutaman kulauksen limsaa ja avasin viineripussin. Sen rapisevasta suusta tuli paratiisin tuoksu. Korjasin airoilla hiukan sijaintiani, otin hyvän takanojan veneen kokassa ja söin ensin yhden ihanuuden, sitten toisen ja kolmannesta haukkasin vielä palan. Kassissa oli vielä hyvä pala lenkkiä illaksi ja siilille maitoa.

Hän osti kaupunkireissulla paiväkirjan paperikaupasta ja huomasi kotona että kirjaan oli jo kirjoitettu. Sivut oli kirjoitettu umpeen tylsällä lyijykynällä, hentoa, arastelevaa viivaa, ujoja välimerkkejä eikä ainuttakaan isoa kirjainta.

Hän ihmetteli miten ei ollut kaupassa huomannut noita koukeroisia sanoja. Kun hän oli päässyt harmistaan ylitse hän alkoi lukea kirjaa. Jo alkupuolella hän epäili ja puoliväliin päästyään hän oli täysin vakuuttunut: päiväkirja oli hänen omansa. Kirjassa oli koko hänen tähänastinen elämänsä. Siinä oli vain muutaman kuukauden ikäisen vauvan muistoja, siinä oli lastentarhan tapahtumia. Kouluvuosilta oli paljon merkintöjä. Hänen nuoruutensa rakkaudet oli kuvailtu kiusallisen tarkasti, joka hiivatun räkäinen suudelma tanssipaikan nurkassa oli luonnosteltu yksityiskohtaisesti ja monin adjektiivein.

Hän luki aamuun asti yläkerrassa. Kirja loppui, kostea päivä alkoi lasin takana. Hän käveli kaupunkiin päiväkirja muovikassissa. Kauppakeskuksen paperikaupassa hän vaihtoi elämänsä kuittia vastaan saman hintaiseen dekkariin.

Kuvat Tanja, teksti Kati.

Suuronen näkyy olevan ehdokkaana numerolla 438. Julisteita on liimattu joka helkatin paikkaan. Naamaa on toisensa päällä. Suuronen ei ole julisteen kuvassa yhtään samannäköinen kun oli silloin kun oltiin samalla luokalla. Siltä on lähtenyt tukkakin melkein kokonaan. Ei se tietysti ole mikään ihme.

Ehdokkaiden lupaukset lepattavat tuulessa. Suuronen ei ole pannut ollenkaan vaalilausetta, ei varmaan ole keksinyt. Ei se koulussakaan mikään välkky ollut jos en ollut itsekään. Semmoisen jutun muistan kyllä että se puhui usein aika hienosti. Kerrankin kun ylitettiin katua koulusta tullessa se sanoi että tule vaan, meillä on nyt oikeus mennä ja autoilla on sen takia velvollisuus pysähtyä. Minä en osannut sitä noin syvällisesti katsoa. Ajattelin vaan että mennään kun vihreät palaa, mutta Suuronen näki silloin jo jotenkin syvemmin nämä asiat. Oikeus ja velvollisuus. Se jäi sillain mieleen.

Tässä bussia odotellessa on ollut aikaa ajatella Suurosta ihan suorastaan lämmöllä. Olisihan se hienoa antaa ääni tutulle miehelle, jos siitä vaikka jotakin apua olisi. Ettei jäisi vaikka yhdestä äänestä kiinni läpimeno. Ja justiin tuommoiset Suuroset ne nostaa Suomen nousuun taas. Näin mä sen näen.

Sisko muuttaa. Minä en saa sanottua etten mene, niin että menen viikonlopuksi. Hän ei ole valmistautunut mitenkään. Hän ei ole pakannut muuttolaatikoita, hän ei ole edes hankkinut sellaisia. Hän ei ole karsinut vanhaa, hän ei ole siivonnut. Eteisessä on haisevia roskapusseja jonossa ja se lannistaa minut.

Emme ihan ymmärrä toisiamme. Olen tullut apuun mutta minun siskoni on tollo, en sitä muutenkaan osaa sanoa. Aikuinen joka ei osaa muuttaa on tollo. Istumme hänen olohuoneessaan pölyisissä nojatuoleissa ja kaikki voimani valuu pois kuin kusi punttiin. Kun olen samassa huoneessa siskoni kanssa käy aina niin. Olisi edes selkeästi hullu niin olisi helpompaa.

Yöllä kun sisko nukkuu kyljellään ja kylpytakki päällä tungen umpimähkäisesti hänen vaatteitaan Siwasta tuomiini banaanilaatikoihin. Päivällä kun sisko istuu pölyisessä nojatuolissaan minä kiipeän harjulle ja huudan raivoni olkalaukkuun ettei metsä mene pilalle. Istun kannolla ja syön pastillin, palaan bussilla omaan kaupunkiin.

Sisko muuttaa. Sisko yhä vaan muuttaa. Minä olin siellä myös mutta paljonko se auttoi.

 Kuvat Tanja, teksti Kati

On hyvin ristiriitaista että juuri silloin kun ympärillä olisi enemmän tilaa ja aavaa kuin koskaan muulloin pitääkin rajoittaa elämänsä kolmeen neliöön. Pitää oppia oksentamaan ääneti ja olla nukkuessaankin hereillä. Täytyy yrittää oikoa jäseniään jotta pystyisi käyttämään jalkojaan sitten kun aika tulee. Vuorokaudet seuraavat toisiaan eikä niillä ole enää värejä. Mikään ei erota päivää yöstä, aamut eivät nouse eivätkä illat kerro tulostaan sinisin sävyin.

Kahden viikon merimatkan jälkeen tarvitaan lähes yhtä paljon aikaa ennen kuin nesteet korvissa asettuvat ja horisontti lakkaa lopulta keinumasta. Vasta sitten voi toden teolla alkaa keskittyä muuhun kuin fyysisen pahoinvoinnin aiheuttamaan tympeään uneliaisuuteen ja apaattisuuteen mikä tällaisesta kehon häiriötilasta väistämättä seuraa.

Talot täällä ovat erilaisia. Kaikki mikä kasvaa on erilaista. Mikään ei haise miltään eikä makuja ole. En ymmärrä ihmisten tarkoitusperiä enkä keinoja. Mikään ei tunnu olevan niin kuin siellä mistä lähdin ja vaikka sen piti tuntua helpotukselta ja mahdollisuudelta huomaan sittenkin kaipaavani kaikkea sitä mikä ajoi minut lähtemään. Kaikista eniten kaipaa valoa joka oli oranssi ja joka täällä on vain vaivoin punertava.

Kolmen kuukauden jälkeen teen jotakin mitä tuskin koskaan on aiemmin tehty. Ilmoittaudun itse viranomaisille, kerron haluavani takaisin. Minut pannaan laivaan, ihan siihen samaan jolla tulinkin. Istun illalla kannella ja kirjoitan ihmetystäni merimatkoista jotka toiseen suntaan ovat kalliita mutta äärimmäisen salaisia ja epämukavia ja jotka vastaa paluusuunnassa vievät todelliseen vapauteen.


-------
Kuvasi Tanja, kirjoitti Kati.

Lea. Hiljainen ja yksinäinen nainen. Hänellä on kiltti ja jokseenkin huomaamaton olemus, miellyttävä ääni ja maltillinen elämäntapa. Hän ei jää helposti kenenkään mieleen, niin tyyni ja harmiton hän on. Hän ei vaivaa ketään eikä kenelläkään tule mieleen vaatia häneltä mitään.

Hän on laulanut kuoroissa lapsesta lähtien. Laulaminen kuuluu yhtä oleellisella tavalla hänen arkeensa kuten aamutee, hampaitten pesu tai jokapäiväinen lääkeannos. Hän menee kamarikuoron harjoituksiin ja esityksiin rutiininomaisesti, mutta kyllästymättä, aina tuntien syvää kiintymystä laulamista kohtaan. Kuoro ei ole hänelle pelkkä harrastus. Vaikka se on paikka paeta arjen harmautta ja unohtaa jotain, se on niin paljon enemmänkin. Hän vaivaantuu, jos täytyy vastata kysymykseen, mikä laulamisen merkitys hänelle on. Hän osaa laulaa, mutta ei puhua siitä. Laulaminen on itseisarvo. Se on hänelle suuruus muuten niin kohtuullisessa elämässään.

Hän pukeutuu violettiin kuoroasuun hiljaisena ennen esitystä, keskittyy ja hetken perästä seisoo muiden laulajien joukossa kuunnellen nuottipapereiden odotusta tihentävää, kuivaa kahahtelua ja sitten keskittyy kuoronjohtajan merkkiin laulun aloittamiseksi.

Kuoronjohtaja antaa merkin. Äänien virta alkaa hiljalleen paisua. Vahva ja vapautunut, sävelissä tarkka ja vivahteikas lauluääni alkaa kulkea Leasta. Hän kuulee toisten laulajien äänet, kuulee itsensä ja tilan soinnin. Joku katsoo häntä yleisöstä, mutta pian katsojan silmät siirtyvät muihin laulajiin. Hän nauttii siitä, kuinka kantaatti etenee hallitusti ja hän on osana luomassa tuota äänten suuruutta, harmoniaa ja vyöryä. Ajantaju kaikkoaa, ja Lea kelluu sävelten vuolteessa. Hän lukee nuotteja, mutta on omaksunut ne harjoitellessaan niin syvällisesti, ettei hänen aivonsa varsinaisesti käsittele niitä graafisena informaationa vaan jonain intiimimpänä kielenä, joka johdattaa häntä eteenpäin sinne, minne hän ei arkiminässään uskalla. Uskalluksen raja on laulaessa niin vaivaton ylittää. Sen rajan tuolla puolen on kaikki ne asiat, joita hän ei edes muista kaivata hämärässä, turvallisessa kodissaan. Rajan toisella puolella on helpottavan lämmintä ja valoisaa, sellaisia värikkäitä näkymiä ja ihmeellisia ulottuvuuksia, joita ei missään muualla koe. Mahdollisuus lentää ja sukeltaa ilman apuvälineitä.

Leaa pidetään hyvänä ja kokeneena laulajana, kuoron soinnin kannalta kantavana voimanakin, mutta koskaan hän ei leveile laulutaidollaan, päinvastoin. Hän ei halua laulaa soolo-osia, vaikka joskus hänelle on sellaista koitettu ehdottaakin. Sellainen huomion keskipisteenä oleminen ei vain tuntuisi hänestä hyvältä. Silloin hän joutuisi luopumaan yksityisestä nautinnostaan muiden laulajien suojaavan joukon sisällä. Hänen salainen tilansa kaukana toisaalla ja se taika, johon hän pääsee laulaessaan muiden mukana, mutta silti yksin, joutuisi tarkastelun ja arvostelun kohteeksi. Ja jos häntä hetkellisesti houkuttaakin itsensä asettaminen tuohon ehkäpä ihailtuunkin soolon asemaan, hän muistaa välittömästi, kuinka mahdoton siinä tilanteessa olisi saavuttaa tuo tärkeäksi muodostunut annos maagista onnellisuutta.

- - - - -

Tällä kertaa kuvat ovatkin Katin, tekstin rustasi Tanja.

Pystyn olemaan seurassa niin että ihmiset luulevat minun olevan läsnä vaikka olen toisaalla. Voin puhua tuntikausia asioista joista en tiedä mitään ja jotka eivät kosketa minua millään tavalla. Sanat käyvät korvissani mutta eivät jää minuun asumaan, kosketus hipaisee vain pintaa eikä milloinkaan sydäntä, silmäni rekisteröivät mutten katso.

Minä olen mieluummin läsnä silloin kun oksa rapsahtaa, kun lintu lehahtaa lentoon, kun susi kulkee kaukaa ohitse. Pisarat ihollani ovat suloisempia kuin yksikään käsi enkä vaihtaisi lehtien kahinaa yhteenkään keskusteluun.