26.12.2010


Lähettivät minut tänne vuori-ilmaan. Terveelliseen. Niin he sanoivat. He olivat takanani järjestäneet kaiken, säästäneet tarvittavan summan rahaa kuulemma monesta luopuen, ja nähneet valtavasti vaivaa. He puhuivat saarnaavalla äänellään, kuin yhdestä suusta, kun taluttivat minut ulos. He olivat pakanneet nyyttini valmiiksi, sillä he tiesivät kaikkein parhaiten, mitä tarvitsisin. Olivat valjastaneet hevosenkin, kun tulivat yhtäkkiä laittamaan minua matkaan. Uskoivat, että täällä parantuisin. En vaan edelleenkään tiedä mistä – tiesikö kukaan? – mutta ei minulla ollut voimaa eikä varmuutta laittaa vastaankaan. Huomasin ajattelevani, että minulle olisi oikeastaan yhdentekevää, millaista ilmaa hengitin. He tiesivät senkin joka tapauksessa paremmin.

Itse asiassa minulle oli aikalailla samantekevää, hengitinkö yhtään minkäänlaista ilmaa, mutta jos joskus olin koittanut lopettaa hengittämästä, he tulivat ja puhalsivat väkipakolla lämmintä, kuvottavaa ilmaa keuhkoni täyteen. Ja jos olisinkin alkanut hangoittelemaan lähtöä vastaan, tai jos yrittäisin karata, joutuisin johonkin vielä ikävämpään paikkaan. Se teroitettiin minulle ensimmäisten asioiden joukossa. Niin he toimivat, ja kuulemma minun parhaakseni. Tuttu virsi, se oli vuosien aikana syöpynyt korvakäytäviini – minun parhaakseni minun parhaakseni minun parhaakseni. Voi mitä kaikkea he tekivätkään minun parhaakseni!

Olin heidän mielestään vaikea, alusta pitäen kuulemma ollut omituinen ja vähitellen aina vaan hankalampi. Olin tottunut kuulemaan, että tarvitsin hoitoa. Kaikenlaista menetelmää parantamisekseni oli kyllä kokeiltu. Tämä oli kuulemma viimeinen mahdollisuus. Tämän he sanoivat veltot naamataulunsa tutisten. Minua pelotti.

***

Poikkeuksellisesti Katin kuvat, Tanjan teksti.

17.12.2010


Sen jälkeen kun Martti kuoli olen ollut joka joulu tyttären perheen luona joulun. Ovat kutsuneet, ovat ihan vaatineet ja olenhan minä mieluusti mennyt. Vaan joku siinä on alkanut tuntua hankalalta. En pidä asioista jotka tehdään tavan vuoksi. On alkanut kaiken lisäksi tuntua että säälistä kutsuvat kun ei ole oikein muitakaan paikkoja mihin menisin. En halua olla vanha akka joka kutsutaan säälistä joulunviettoon. En liioin anoppi joka "tietysti taas pitää kutsua".

Sanoin jo marraskuun lopulla että tämä joulu onkin sitten erilainen. Kylpyläjoulu. Täyshoitoon lähden, aika hieno juttu! Tytär ei vaikuttanut pettyneeltä, yritin lukea sen äänestä jotakin mutta en huomannut mitään.

Aatonaattona sulkeudun kotiini. Ruokaa on neljäksi päiväksi. Täytyy pitää verhoja kiinni ja poltella vaan kynttilöitä etteivät huomaa kun ovat ohikulkumatkalla Martin haudalle. Katsovat ne nyt kai sentään ikkunoihin vaikka olenkin "kylpylässä".

15.12.2010


Epäröin valtavasti mutta M puhui minut ympäri. Hän on niitä jotka luottavat siihen että bussit saa juoksemalla kiinni, että onni on myötä, että oikeus voittaa ja kaikki menee parhain päin. Että kaikki on mahdollista ja kaikkeen pystyy. Eikä hänelle henno sanoa "ei".

M neuvoi ottamaan mukaan vain makuupussin, taskulampun ja vaatteet päälleni. Kaiken muun saisin perillä.
Hän tuli hakemaan ja menimme talolle yhdessä. Ikkunoiden eteen oli vedetty raskaat verhot ja siellä missä verhoja ei ollut ruudut oli teipattu umpeen ruskealla paperilla.

Viikonloppu tuntui kestävän vain muutaman tunnin. En tiedä nukuinko välillä, ehkä nukuinkin, en olisi sitäkään vähää malttanut. Kaikki ne tuntemattomat jotka tulivat mukanaan Taito tai Tieto - joillakin ne kaksi! - ja jotka ottivat piiriinsä, näyttivät, antoivat kokeilla, selittivät.  Kirjoitin liuskottain Asioista, kuuntelin sieluni täyteen ja ymmärsin. Kynttilän valossa sain avattua suuni ja itkettyä itseni tyhjäksi. Tyhjän täytteeksi sain hyvää tilkettä.

Sunnuntai-iltana revimme yhdessä paperit ikkunoista. Joku itki toisen olkaa vasten hiukan. Halasimme kaikki toisiamme kuin ikivanhat ystävät, kävelimme hitaasti pois talolta, kuka mihinkin suuntaan. Kaikilla maanantai liian lähellä, liian vaativana mutta rinnassa uusi kipinä.

14.12.2010



Tampereen kauppaoppilaitos 1985 ja kesken jääneet asiat. Nyt toinen kaupunki, viikko jouluun ja pienessä kahvilassa kuppi kahvia, vauvanpään kokoinen pulla ja me Facebookin yhteentuomat.

Sanon ettet näytä samalta kuin ennen. Sanot samat sanat minulle, lisäät siihen vielä toisen lauseen ja tartut pöydän alla käsiini. Minua ei haittaa vaikka joku näkisi, olen riehakas ja 25 vuotta pyyhkiytyy pois. Pöydän alla panet käteeni rutistuneen paperilapun jossa on kolme sanaa. Mieheni soittaa, sanon etten ole löytänyt vielä läheskään kaikkia lahjoja ja sitten suljen puhelimen ja itseni häneltä.

Nyt kaikki on yksinkertaista. Meidän piti kai tavata väärät ihmiset, mennä vääriin paikkoihin ja tehdä väärät asiat erottaaksemme ne oikeat selvemmin.  Viet minut kotiisi ja se on ehdottomasti oikein asia maailmassa. Viivyn iltaan ja tulen palaamaan vielä monesti.  Kotiin palatessani otan kellarikopistamme aiemmin viikolla ostamani joululahjat mukaan.

10.12.2010


Kaikki lähtevät samalta viivalta samaan suuntaan aluksi. Mennään selkä edellä kauas ja takki leväällään vähän lähemmäs. Sitten osa kaartaa loivasti oikealle, tiet haaroittuvat ja toisaalla risteävät. Jotkut menevät vasemmalle, verkkaisemmin, pysähtelevät suunnitelman mukaisesti ja säädetyn ajan. Joku vetää hätäjarrusta mutta raskas koneisto ei pysähdy.

Olen mennyt liian kauas. Jätän kantamukseni, ihan kaikki ja kävelen rataa pitkin kotiin.

8.12.2010


Poika jää isänsä kainaloon nukkumaan kun lähden pimeässä töihin. Pitkän päivän myyn laseja joilla näkee lähelle ja kauas, metsän puilta ja tarkemmin. Laseja joilla nähdä Rooma ja kuolla, laseja ihmisille jotka tietävät omat vahvuutensa. Kehyksiä joilla nähdään vaivaa vaan ei nälkää.

Työpäivän jälkeen menen vielä jumpalle. Kävelen kotiin pidemmän kautta. Avaan kotioven hiljaa ja kuulen että mies lukee pojalla hiirestä ja kissasta. Kissa hyökkää, mies muuttuu kissaksi ja kutittaa pojan kippuraan nauramaan. Lapsi ei noteeraa tuloani ja olen kiitollinen siitä. Tarvitsen hetkeni tyhjän keittiönpöydän ääressä, sen siirtymän josta en tiennyt ennen lapsen tuloa. Nuo pärjäävät hienosti noin.

6.12.2010


Viime keväänä vaimo tuli näytelmäkerhon viikonloppukurssilta ja sano että se on loppu ny. Luulin ensin että kurssia meinasi mutta se olikin meidän avioliitto. Tää meidän perhe. Loppu koko mun elämä, kun tarkemmin ajattelen, nyt vajaa vuosi myöhemmin.

Lähin siitä sitte huiteleen aika nopeesti. En välitä alkaa tappeleen purnukoista ja mööpeleistä. Vaimo ne on oikeestaan kaikki valinnutkin ja suhteellisen selväksi tehnyt ettei mulla ole makua ollenkaan. Pitäköön ja vetäköön vihdoin sen lattiankin valkoiseksi. En ole enää panemassa vastaan. Tai pyytäköön sitä uutta hemmoa sutimaan. Onkin semmonen oikein käsistään kätevän näkönen. Joku hippi tai semmonen se on. Kulkee tuolla kaupoilla oma kangaskassi kourassa.

Aika usein meen entisen kodin ohitte ja jään katsomaan. Nyt talvella vähän harvemmin ja viivyn vaan hetken kun puskista on lehdet pudonnu ja perä jäätyy hankeen jos kauemmin viipyy. Siellä ne nyt valmistaa joulua. Exä ripustaa kaikkea sälää sinne tänne ja se hemmo leipoo lasten kanssa, jumalauta leipoo. Ja pahin: se käyttää mun paitoja joita jäi sinne kaappeihin.

4.12.2010


Kun mies on töissä minä olen yksin  isoäidin kanssa. Hän on uskoakseni lähempänä sataa kuin yhdeksääkymmentä, vaikken tietysti ole kysynyt.

Hän asuu tuolla yläkerrassa muttei suinkaan pysy siellä. Milloin minkäkin asian varjolla tulee meidän puolelle, istuu tuohon ja puhuu niin etten muuta kuule. En ymmärrä läheskään kaikkea muttei se häntä haittaa. Hän haluaa koko ajan tehdä jotakin, auttaisi minua väkisin pyykeissäkin mutta enhän minä voi antaa, vanha ihminen on. Kun soitan Suomeen hän tulee takuuvarmasti kuulolle. Istuu kuin vahtikoira ja tirskahtelee ääneen hassuille sanoille joita ei ymmärrä. Vaihtaisin huonetta mutta johto ei riitä.

Minusta tuntuu että isoäiti on läsnä silloinkin kun poikkeuksellisesti on omassa huoneessaan. Hän on kaikkialla samaan aikaan, kuulee kaiken ja tarttuu jokaiseen askareeseen minkä edessään näkee tekemättömänä. Koskaan hän ei moiti, ei vaadi, ei mitään sellaista. Silti hän on kuin tiivis kangas joka kietoutuu ympärille, kiristyy, puristaa joka paikasta ja haittaa lopulta hengitystä.

Teen asiaa kylälle yhä useammin. Viivyn leivänhakureissuilla pidempään. Joskus otan mukaan kirjoitusvehkeet ja kirjoitan Suomeen. Istun aivan tietyn puun alla ja kaipaan yhtä toista puuta joka on kaukana.

3.12.2010


Totta: olen kyllä päässyt kiireestä, olen saanut olla rauhassa, olen saanut levätä. Aikani ja tekemiseni ovat minun. Sitähän minä halusin.

Mutta: olen yksin, olen aivan tavattoman yksin. Ei soi puhelinkaan enää. Rahaa tilillä 28 euroa, puodin puolella hyllyt täynnä maalaisromantiikkaa eikä ovi käy.
Ei tänne kukaan tule, ei ole matkan varrella.

Tunnen että minut on petetty. Kaksinkertaisesti, kertakaikkisesti. Taidan panna tönön myyntiin. Vielä menee kylmät mummonmökit kaupaksi.

2.12.2010


Katoin kauniisti kahdelle. Panin kynttilät palamaan ja avasin viinin hyvissä ajoin. Parhaat astiani, kaikki minun aikani ja huomioni. Tärkeälle ihmiselle, tärkeimmälle.

Ilta kului yhtä tahtia kynttilöiden kanssa. Paljon puhetta. Naurun räkätystä. Kysyin ja vastasin, nyökytin hyväksyntää ja ravistin kiivaasti päätä erimielisyyden merkiksi. Välillä nojauduin tuolissani rennosti takakenoon, naurahtelin oikeissa kohdissa. Sitten taas keskittyneen kuuntelun merkiksi suoristin selkäni, olin yhtenä korvana, terästäydyin tarkaksi.

Jälkiruoan aikoihin koko huone pyöri silmissäni. En ollut kuullut järjen sanaa enää aikoihin eikä omastakaan suustani sellaista ollut tullut. Satutin itseni tuolilta pudotessani. Sisko tuli käymään seuraavan päivän puolella, auttoi minut sänkyyn ja ihmetteli miten yksi ihminen saa tällaisen sotkun aikaiseksi. Suuni muodosti hänelle vastauksen sänkyni pohjalta mutten kuullut mitä se sanoi.