26.5.2011




Minun ei tarvitse nousta vielä. Minun ei ole mikään pakko nousta silloin kun ovi sulkeutuu muiden jäljiltä, ei edes silloin kun kadunvarren kirkonkello lyö puoltapäivää. Minä en nouse, minä käännyn vain hiukan ja katselen valon kuvia seinällä.

Joinakin aamuina lapsi kysyy: nousetko jo äiti? Nousen istumaan sängynlaidalle ja istun siinä siihen asti että kaikki ovat menneet. Sitten - koska ei ole mitään pakko mihinkään - menen makuulle, käännyn taas vain hiukan, katselen valon liikkeet ja kuuntelen puolenpäivän kellot. Joskus havahdun siihen että ovi käy ja tuo iltapäivän ja illan.

Mies pyytää vaihtamaan pyjamaa. Hän on pessyt ja tuonut uuden. Hän istuu sänkyni reunalla se pyjama käsissään eikä häntä naurata. Lupaan yrittää tehdä asialle jotakin lähipäivien aikana. Hän ei silitä päätäni enää vaikka juuri nyt pitäisi. Me olemme niin yksin täällä.

(Reetan kuvat, Katin teksti)

14.5.2011





Perheelleen hän sanoi menevänsä vanhan ystävättären luokse yöksi. Hän kuljetti makuupussin salaa autoonsa silloin kun muut katsoivat elokuvaa keskittyneinä.

Samana iltana hän etsi rauhallisen ja turvalliseksi arvioimansa paikan puiston äärimmäisestä kolkasta, siitä mihin pieni järvi loppuu ja metsä alkaa. Hän laittoi makuualustan hiukan kostealle nurmelle ja aukaisi makuupussinsa. Hän sujahti sen sisään, soitti vielä ystävätterelle ja muistutti vielä olevansa siellä, katseli hetken tähtiä ja nukahti sitten.

Yöllä hän heräsi useita kertoja. Ei varsinaisesti kylmään, mutta kosteuteen. Ei pelkoon vaan pieneen epävarmuuden tunteeseen, jännitykseen jota oli viimeksi tuntenut partioleirillä vuosikymmeniä sitten. Hän pohti olisiko aamu sellainen kuin hän oli kuvitellut.

Kuudelta hän nousi lopullisesti. Hän istui patjallaan, joi pullosta vettä ja katseli päivän alkamista. Hän kuuli lintujen huudot, näki heijastukset vedestä ja laski kaikki vihreän eri sävyt. Kun hän oli päässyt viiteentoista hän soitti miehelleen ja kertoi olevansa onnellinen.

(Kuvan antoi Reeta, teksti laittoi Kati.)

4.5.2011





Minua pitää kutsua Torstiksi tai en ala. Minulla on musta tekonahkainen lippis eikä minunlaisilleni parane ryppyillä. Polveni ovat ruvista ruskeat ja kämmenet mudasta mustat. Olen pudonnut paskahuusiin ja minut on pesty juuriharjalla ja kerran sain rannassa jalkani täyten mustia iilimatoja jotka nyhdettiin pinseteillä. Keinun varjoisessa metsässä hyttysten ruokana niin että naru vinkuu ja hiulaantuu puoliksi poikki, keinun niin kauan että minut haetaan tukasta kesäkeitolle joka on jo lautaselle kylmennyt. Keinun vinolla puulaudalla siellä kahden puun välissä, vaarin kanttarellikätkön vieressä, hoilotan toiselta vaarilta oppimiani isojen poikien lauluja ja mielukuvitan maailmaa. Äiti toivoo että pitäisin mekkoja mutten voi koska olen roku. Kuvittele itse rokulle mekko ja näet ettei sellainen kerta kaikkiaan käy.

Kesä on hyvä. Saan olla viikkokaupalla maalla mummun ja vaarin kanssa ja tehdä mitä huvittaa koska vanhat eivät ehdi perääni. Panen sormen mummun tekemään viiliin ja kosken savikupin pohjaa ja teen sen joka aamu uudelleen vaikka siitä sanotaan. Kyttään milloin vaari on rannasta poissa ja avaan tervapurkin, haistelen sitä kunnes silmät vuotavat ja päässä on tivolin karuselli.

Perjantaisin menen metsän läpi kauppa-autolle vaarin kanssa. Kuljen kädet Jameksien taskuissa, kuljen kuten pahamaineiset kulkevat ja harjoittelen syljeskelyä. Ihan hyvin voi jos on vaarin takana. Ne reissut kannattavat. Palatessa on vaaleanpunainen rengas suun ympärillä emmekä me unohda listasta mitään. Listan loppuun lisäämme aina kääretortun.

Saan nukkua yksin vintillä. Minulla on paksut turvatäkit ja tekonahkainen lippikseni mutta siellä on silti hyytävää toisinaan. Kun kuu tekee seinän kelmeäksi ja kuolemankello tikittää tapetin alla...silloin laulan ääneen sopimattomia lauluja enkä välitä etten muista kaikkia sanoja sillä meteli on tärkeintä. Minä olen Torsti enkä minä pelkää, ainakaan virallisesti.

(Vilijonkka antoi kuvat, Tors....eikun Kati kirjoitti.)