20.2.2011


Joutuu pienentämään, tyhmentämään ja rumentamaan itseään jotta ja etenkin jotta ei.
Jotakin. Mitään. Tapahtuisi.

Joutuu laittamaan osan itsestään sivuun, pistämään päälleen toisen asun, jonkun muun, lainahöyhenet.

Joutuu lähtemään pois kun ei. Kun aina. Kestä. Kestää. Kaikki kestää. Kaiken kestää.

16.2.2011


Kaivoin laatikon maahan - niin luulen - kun olin juuri täyttänyt viisitoista. Uuninpesästä pelastetut päiväkirjani, lumihankeen sammutetut, kulmistaan kärventyneet päivät ja viikot, auki pakotetut lukot tarpeettomina kansissa roikkuen, koko minun siihenastinen elämäni mustuneena ja savulta haisevana.

Hain lepikosta paikan ja kaivoin kaiken peltilaatikossa maahan. Tamppasin maan tiiviiksi laatikon päälle, panin merkiksi kasan kiviä. Tässä lepää unelmat, surut ja ilot, tässä maatuu yhden ihmisen nuoruus.

Palasin kun hennot taimet olivat jo tanakoita ja tuulessa taipumattomia. Etsin paikkaa mutta kuljin kai kaupungin opettamana ympyrää. En nähnyt metsää puilta, en puita metsältä. Kaivoin maata sieltä täältä, ensin satunnaisesti sitten määrätietoisesti ja järjestelmällisesti mutten löytänyt laatikkoa. Piti lopulta muuttaa kirjat vanhaan kotikylään ja hoitaa homma loppuun asti. Hommasin työkoneet ja maankääntövehkeet ja paikallislehti teki jutun naisesta joka käänsi vanhat kotikontunsa ympäri eikä kukaan tiedä miksi.

Isäni olisi tiennyt muttei olisi kertonut.

12.2.2011


Muistan kuin eilisen päivän kun meidän talon isot pojat veivät Vetkun vaikka siitä on jo 30 vuotta. Olin pihassa yksin, Vetku oli nukenrattaissa pieni peitto päällä. Työntelin sitä mattotelineiden ympäri, välillä kävin takapihalla ja kurvasin roskapönttöjen editse takaisin etupihalle. Muistaakseni siihen tuli Antti, Aki ja Tommi - saattoi olla muitakin - ja ne menivät ringiksi ympärilleni, lällättivät aikansa, kaatoivat rattaat ja ottivat Vetkun.

Isä oli töissä ja äiti kaupassa käymässä, ei ollut ketään apuna. Pojat tallasivat Vetkua maassa, se kuraantui ja sen toinen silmä roikkui langan päästä. Sitten yksi niistä otti taskusta linkkuveitsen ja veti sillä Vetkun mahan auki. Nalle laihtui silmissä monta senttiä kun hirviöt vetivät sen suolet nauraen asfaltille. Itkin niin etten nähnyt mihin ne sitten veivät minun Vetkuni.

Olin jo silloin sellainen joka suojelee vääriä ihmisiä vääristä syistä. En uskaltanut puhua kotona Vetkusta mitään. Vasta kun talonmiehen rouva toi sen korvasta roikuttaen meille, roskiksen takaa oli löytänyt, silloin minä kerroin isälle ja äidille ja häpesin sitä etten ollut pitänyt huolta tavaroistani niin kuin oli käsketty tehdä.

Vetku pestiin, äiti täytti sen vatsan uudelleen ja se ommeltiin kiinni. Mahaan tuli pitkä arpi. Stockmannin käsityöosastolta ostettiin uusi silmä puuttuvan tilalle.
*
Minun tyttöni ei leiki Vetkulla. Yhden ainoan kerran on ottanut sen mukaan kun mentiin mummulaan. Unohti sen siihen kahvipöydälle kun meni katsomaan telkkaria. Vetku jäi minun ja äitini väliin makaamaan. Minun ja äidin välissä on aina maannut joku tällainen Vetku. Aina jokin asia mitä en ole osannut tehdä oikein.

9.2.2011


Täällä on nyssitten kanssa alkanut käydä niitä valistajia. Kaupalla kuulin että niillä nurkilla oli jo monessa talossa käyty. Aattelin ettei ne tänne, on niin huanona noi tietkin.

Mutta niin vaan oli oven takana nuari likka tässä yksi päivä. Viime viikkoa se oli, torstai taisi kun sillon mää kattelen teeveestä sen yhden kilpailun päivällä. Niin, tossa se oli oven takana ja koputti. Verhon raosta sen näin jo ennen kuin se mua huomasikaan. Kyllä mää sille sitten aukasin.

Kauheen kohtelias se oli, se pitää ihan heti sanoo. Mutta ne sen asiat...mää sanoinkin sille ettei vanha enää ala muuttaa tapojaan, ei vaikka maapallo tuhoutus ensi viikolla. Se yritti että mutta hyvä rouva, rouvahan tietää ja mää aloin sitten jo vähän hiiltyä siihen likkaan ja sanoin vähä tuikeesti että ennen kävi vaan Jehovat ja nekin vielä kesti mutta teikäläisiä en meinaa kuunnella enää yhtään.

Kyllä se sitten lähti. Mulle jäi vähän semmonen paha miäli siitä. Kiva likkahan se oli kuitenkin. Vähän huano hetki se oli jutella kun oli justiin alkanut se mun kilpailu teeveessä. Tuli ihan miäleen että meenkö mää tonne kaupalle ja ettin sen likan käsiini. Pyytäsin anteeksi ja ottaisin kaikki ne sen esitteet parempaan syyniin.

3.2.2011


Vuosi sitten keväällä sanoin yksin sängyssäni hiljaa: minä haluan kaiken. Joku kuuli sen ja antoi sinut.

Kun olin saanut kaiken aloin asetella lisätoiveita.  Makasimme vierekkäin sängyssäni ja sanoin ääneen: minä olen tällainen, ei voi mitään mutta jos sinä olisit sellainen kuin sanon meidän olisi paljon parempi yhdessä. Et sanonut mitään eikä sinusta tullut sellaista.

Sitten kun minulla ei enää ollut mitään sanoin lääkärille: en jaksa tällaista. Haluan onnellisen elämän! Hän sanoi ettei se ainakaan täältä löydy, menkää kotiinne ja etsikää tarkasti.

Olen etsinyt kaikkialta mutten löydä kuin vihjeitä. Kukaan ei tunnu ottavan vastuuta minun elämästäni. Minne voin valittaa? Saako tästä kaikesta edes Kela-korvausta?