30.11.2010


Me ollaan Ritvan kanssa pantu lantteja sivuun jo vuoden verran. Meillä on toimistossa sellainen pieni purkki johon heitellään aina ohimennen kolikoita säästöön. Purkki on viety kahdesti tyhjennykseen pankkiin ja aika sievoinen summa meillä jo onkin.

Liput on ostettu ja lähtöpäivä on 22.12. Ritva lähtee perhejoulua pakoon ja minä sitä ettei perhejoulua ole. Yhdessä me valloitamme Rooman, kylvemme Fontana di Trevissä, keräämme kolikoita, märkiä helmoja ja merkitseviä katseita.

Joulukuun puolivälissä yhtenä sunnuntaina Ritva soittaa. On pahoillaan, nyyhkii ja niistää. Mutta kun ei hän voi, sittenkään. Suku tuli niin pahoilleen eikä mies siedä selän takana puuhastelua. Että näin tämä nyt meni, nähdään huomenna töissä.

Minä lähden yksin ja joudun toteamaan ettei Rooma ole yksinäisiä naisia varten. Ei varsinkaan sellaisia, jotka ovat jotakin paossa eikä varsinkaan jouluna. Sampanjassa on katkera maku, suklaa ei sula suussa. Tummat, komeat viheltävät mutta se tekee vain likaisen olon. Ensi jouluna lattia, seinät ja katto. Oma koti ja viltti, villasukkaiset jalat.

29.11.2010



Ainahan tämä on vaikeeta ollu mutta tämä syksy on ollu ihan mahoton. Isäänsä on käyny jo käsiksi, vanhaan mieheen, miuta se huorittelee milloin ei uhkaile. Posti ei kanna enää laatikolle, tuonne kauemmas jättää naapurin lootaan. Ei uskalla pihaan asti kun täällä tämä mörkö ikkunastaan karjuu.

Ja ihan kauheaksi se menee kun ei myö saaha sitä ottamaan lääkkeitään. Huutaa tuolla yläkerrassa, paiskoo tavarat rikki eikä yöllä tule uni kun saa pelätä että mitä se keksii. Tupakkia kiskoo astmaattisen isänsä silmien alla ja heittää tikkaa huoneessaan niin että on ovi reikiä täynnä. Ollaan koitettu puhua että lääkäri panis semmoisen paperin että ottasivat hoitoon sen niin tulis rauha kaikille. Vaan ei kuulemma semmosta voi kun potilas on vastaanotolla ihan normaali. Myö kai tässä sitte hulluja ollaan.
*
Kun lokakuuta on jäljellä kaksi päivää astuu karvalakkimies ruudullinen kangaskassi kädessä terveyskeskuksen aulaan. Kysyy tutun lääkärin huoneen numeron, marssii ovelle ja ovesta sisään ilman lupaa ja koputtamatta. Kassinsuusta pilkottava kirveenvarsi ei jää huomiotta ja juttutuokio järjestyy heti. Tärkeään paperiin saadaan nimi alle eikä mene viikkoakaan kun rauha laskeutuu käsi kädessä ensilumen kanssa pienen mökin ylle.

26.11.2010


Muistoni ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Niihin on sekaantunut muiden muistoja, niistä on tullut tahmeaa, klimppistä soosia. Niissä on kyllä pää ja niissä on häntä mutta niistä ei saa enää otetta. Ne ovat nippu avaimia oviin joita ei enää ole.

Tanssikoulun kylmä sali ylimmässä kerroksessa, huurustuneet ikkunat, opettajan luinen sormi lapaluissani, pukuhuoneessa hartsin tuoksu ja penkin alle unohtunut nutturaverkko.

Suurten kaupunkien kadut, niiden pyöreät katukivet, tahtovat tulla tallaamakseni, huutavat hallelujaa kun niitä polkaisen. Näytökset myydään loppuun viikossa, takarivillä myös ne jotka eivät olisi koskaan uskoneet.

Tossut, vanhoja lehtiartikkeleita ja nimikirjoituksia pahvilaatikossa. Pannaanko roskiin vai haluaako lapsenlapset? En anna kenellekään, otan kainalooni ja vaikka isken ryhmyisellä nyrkilläni jos on tarvis. Minä tarvitsen kaiken sen. Että muistaisin.

25.11.2010


Piti mennä iltaan mutta eilen soitettiin että pitää tehdä aamuvuoro myös. On sairaslomia. Aamulla aikaisin vien unisen likan hoitoon. Annan pusun nenälle, sanon unenlämpimälle pienelle että äiti tulee kohta ja se uskoo. Sen tukka on sähköinen kun vedän kaulurin pään yli, nenä vuotaa hiukan eikä pitäisi joutua lähtemään näin.

Toiselle puolelle kaupunkia. Taru on avannut jo, etsii kuittirullia ja pikkupusseja hedelmäpuolelle. Aamupäivällä ei käy paljon ketään, yksikin olisi pärjännyt. Tauolla lämmitän Saarioisten perinteisen maksalaatikon ja luen blogeja. Vituttaa yhden muijan päivittäiset raportit uusista vaatteista.

Taru lähtee kahdelta. Kolmelta alkaa lappaa väkeä, neljältä se kiihtyy ja viideltä on ruuhka ja minä olen yksin. Hoitaja soittaa että likalle on noussut kuume. Pomo tulee käymään ja päästää mut seitsemältä - poikkeuksellisesti.

Haen likan, on vielä pimeämpää kuin aamulla. Vien kuuman lapsen kotiin, se nukkuu koko ajan. Viisi päivää jouluun. Ei suunnitelmia. Kai me täällä kotona ollaan kaksin. Tapanina lapsi menee kai isälleen kun mulla on töitä.

24.11.2010


Olen alkanut vähitellen irtaantua ruumiistani. Enimmäkseen olen kyllä tässä, rajojeni sisällä, mutta sitten tulee hetkiä, nyt jo melkein päivittäin jolloin kuljen puolitoista metriä kaiken yllä. Äänet kaikkoavat, kuuluvat kuin vuosien takaa, jalkani eivät kosketa mihinkään, minulla ei ole jalkoja. Voin liikkua mihin vain, ajattelen Egyptiä ja Sinuhea ja pian istun Waltarin seurassa kovaa teetä juomassa ja taas on vuosi 1925.

Lääkärini kysyy voinnistani. Katson parhaimmaksi puhua vain ummetuksesta, korvien soimisesta ja sellaisesta. Tiedän ettei ole paljon aikaa, hänkin tietää, mutta kaikki se aika on minun eikä kuulu muille.

Sitten eräänä aamuna on ensilumi maassa ja taivas sininen. Loistava lentosää. Jätän vähä vähältä kaiken sikseen, etäännyn, päästän irti ja kaikki sujuu helposti. Taivas on sininen kuten lapsena oli aina, loistava lentosää, todellakin. Minua odotetaan ja olen yli puolenvälin tulossa jo.

23.11.2010


Ajaudun aina mukaan kaikenlaiseen. On tullut mentyä, on tullut tehtyä. Oma tahto katosi jo lapsen ja minä poika vaan nyökyttelen jees jees jees. Päädyn koulujen katoille istumaan, rehtorin kuulusteluun, myöhemmin kaniin kamoimeni, varjoista puolta tallaamaan, nojailemaan apeisiin jukeboxeihin savuisissa luolissa. Minun käsissä ei raha pysy, ei sormessa sormukset. Elämä vie enkä osaa sanoa ei. Jätän jälkeeni aviottomia kersoja, revittyjä sakkolappuja ja Äitee itkee ja vääntelee käsiä. En ole käyny sitä kattomassa pitkään aikaan. En ole saanu mentyä vaikka tiedän että se katsoo joka päivä verhojen raosta kadulle että joko.

Ja taas jätkät vaatii mukaan. On ostettu Aholaidalta viidet mustat sukkahousut ja sanon että ehdoton ei, ei tällaista sentään. Ne kaatavat lasiini lisää ja toisenkin kerran ja idea kaunistuu ja siitä tulee loistava. Että jos kuskiksi kuitenkin tulen.

Lokakuun viimeisen perjantain aamu. Ajan hullunlailla Keskisen punaista Ladaa, kyltit on revitty irti, takapenkillä on se yksi saatanan isosika tehtaalta pussi päässä. Kurvaan Äiteenkin talon ohitse. Siellä se istuu katsomassa onko Ridgellä vielä tunteita Brookea kohtaan, tiedän sen mutten voi ajatella sitä nyt, pitää keskittyä.

Ajan suunnitelman mukaan mettänlaitaan, sika raahataan kainaloistaan pusikkoon, se ei juuri pane vastaan. Sen ääni kuulostaa karmealta pussin läpi kun se uikuttaa että ihan tosi hei jätkät, päästäkää. Mutta ei me päästetä, me edetään suunnitelman mukaan, sika tanssii vaihteeksi meidän pillin mukaan eikä se ole mitään kansantanhua.

Sieltä me jäädään iltapäivällä kiinni, 60 denieriä mustaa päässä joka kundilla. Joku on tehtaalla vuotanu kytille. Äitee tulee ikävä, sen pullia ja kahveeta, muuten on ihan hailee.

22.11.2010


Istuimme eilisen keittiön pöydän ääressä. Istuimme kasvokkain, edessä kynä, ruutupaperia ja pojalta lainattu taskulaskin. Lapset olivat äitini luona ja se olikin hyvä.

Minä olen aina niin huolissani mutta vääristä asioista. Minulle tulee yllätyksiä, kassillinen karhukirjeitä ja ovisilmästä näkyy mies joka on tullut hakemaan saataviaan. Sinä olet realisti, käytännöllinen ja hyvä matematiikassa. Piirrät paperille numeroita ja merkkejä, puhut rauhallisella äänellä ja saat minut ymmärtämään että asunto on myytävä.

Pyörittelen käsiä pöydän alla mutta olen samaa mieltä. Illalla vaikka on jo hämärää otamme muutamia kuvia nettiin laitettavaksi. Tungen lasten vaatemytyt sängyn alle, suoristan tyynyt sohvassa ja rajaan Lidl:in muovikassin keittiökuvista pois. Tätä kotia tulee ikävä mutta minkäs teet.

21.11.2010


Viime viikolla sain yht’äkkiä tarpeekseni. Yhden erityisen kiusallisen asiakkaan lähdettyä lähdin minäkin. En pannut oveen edes "palaan pian" -lappua. Suljin vain kaupan oven avaimella ja menin istumaan kahvilaan kadun toiselle puolelle. Otin kupin lempiteetäni ja valtavan leivonnaisen ja istuin kamerani kanssa ikkunapöytään.

Tiesin että kahdeltatoista eräs rouva tulisi sovitusti tuomaan painavaa maljakkoa äitinsä kuolinpesästä. Istuin pöydässä ja katselin kamerani pitkän linssin avulla miten rouva tuli, kulki sillä tavalla hiukan takakenossa kuin kuljetaan painava esine sylissä, veti ovenkahvasta eikä ovi auennutkaan. Nainen laski maljakon maahan, tempoi kaksin käsin liikkeen ovea. Käänsin zoomilla hänen kasvonsa suuriksi ja näin niillä hikipisaroita. Otin kaksi kuvaa niistä hermostuksen punertamista poskista.

Rouva lähti maljakkonsa kanssa. Oven takana kävi satunnaisia asiakkaita, toiset katselivat vain ikkunaa, nainen näytti sormella miehelleen pientä patsasta, mies katseli toisaalle. Kolme ihmistä yritti mennä sisään enkä voi lakata ihmettelemästä sitä vimmaa millä ovea riuhdotaan vaikka se on ilmiselvästi lukittu. Istuin kahvilan pöydässä vielä pitkään senkin jälkeen kun olin tyhjentänyt lautaseni. Katselin maljakkorouvan kuvia, painoin sitten delete -nappulaa ja palasin kadun toiselle puolelle tiskin taakse.

20.11.2010


Kirjoitan sinulle koska en pääse milloinkaan puhelimeen niin ettei aina olisi liikaa korvia ympärillä. Toivon että saat tämän kun ei koskaan tiedä jos johonkin juuttuu.

Olen tehnyt paljon hiljaista ajatustyötä, toivon etten aivan turhaan. Ehdotan että teemme näin: Ensi viikon lauantaina nouset kello kahdentoista lauttaan ja tulet tänne. Osallistut klo 13 alkavalle kierrokselle. Se maksaa hiukan mutta vain hiukan. On tärkeää että osallistut nimenomaan kierrokselle jolla esitellään myös pieni kappeli ja sen maalaukset sillä se kestää kauemmin kuin se lyhyempi.

Tee näin: kulje ensin mukana, jossakin siellä joukon hännillä. Se tulee olemaan helppoa, ryhmät ovat aina suuria, etenkin viikonloppuisin. Sitten kun kierros on edennyt yläpihalle ja teille kerrotaan luostarin päivärytmistä on aika livahtaa. Vetäydy puiden varjoon, kukaan ei huomaa, takaan sen. Olen siellä, minä odotan ja meillä on hyvinkin tunti aikaa. Sitten vien sinut pieneen kappeliin jonne kierros päättyy ja liityt taas joukkoon.

Minulla on kuva meistä patjani alla. Katson sitä nytkin kun kirjoitan. Se on se kuva missä sinulla on uusi, hihaton leninki. Muistat sen varmasti. Yksi on varma: minä en sitä koskaan unohda, kuten en sinuakaan. Odotan ja laitan kaiken toivoni siihen että tulisit.

19.11.2010



Viisi päivää makasin aloillani. Suljin ja aukaisin silmiä, katsoin miten vuorokaudet vaihtuivat ikkunan takana. Siellä valo lisääntyi ja valo väheni, sisällä ei mikään muuttunut. Nousin vain vessaan, join vettä suoraan hanasta, söin muutaman voileipäkeksin. Palasin vuoteeseen ja makasin niin päin että näin ikkunan.

Kuudentena päivänä istuin jonkun aikaa ikkunan ääressä ja ehdin nähdä kuivan kadun ennen sadetta. Näin lapsia jotka kulkivat koulusta tyhjiin koteihin, näin variksen nokkivan paperinenäliinaa.

Vei viikon ymmärtää ettet enää tule. Laitoin kukat roskiin ja olin muutaman tunnin jalkeilla. Selasin mainoslehtisiä ja itkin hiukan. Lakaisin keittiön lattian ja istuin tuolilla. Menin takaisin vuoteeseen.

Kun seuraavaa viikkoa oli kulunut kolme päivää peseydyin perusteellisesti, pukeuduin valkoisiin ja kirjoitin tämän. Verhojen raosta näen edelleen lasten kulkevan koteihinsa. Ne kulkevat pareittain, ne kulkevat ohitse. Varis näyttää hukanneen nenäliinansa ja minä petaan sänkyni.