31.1.2011


Sain valmiiksi luentoni aiheesta "Tiedon määrän kasvun korrelointi henkilön tuntemaan tuskaan". Printtasin kaiken, jätin paperit työhuoneen pöydälle ja lähdin ulos. Tupakat jätin kotiin, se on loppu nyt.

Olisin halunnut kävellä rauhassa, käydä mielessäni läpi luentoani ja valmistautua huomiseen henkisesti mutta mitä tapahtuu: parin korttelin päässä kävelen päin Hietasta. Jätkä jumalauta ja niin edelleen. Pitää hartioistani kiinni ja katsoo ylhäältä alas, alhaalta ylös. Rento isku selkään ja baariin siitä. Hietaselle ei sanota kuin tottakai, sir!

Ja niin me mentiin ja ensimmäisen tunnin ajattelin vain seuraavan päivän luentoa, sitten hiukan vähemmän ja baarin sulkiessa en enää ollenkaan. Sain karistettua Hietasen taksiinsa ja kävelin kotiin rannan kautta. Merituuli ei selventänyt päätä saati puhdistanut sielua. Kotona join kannullisen vihreää teetä ja laitoin kolme herätyskelloa soimaan kuudeksi.

26.1.2011


Seitsemän asiaa minusta:

1.Tärkeintä minun elämässä on: meidän tyttö ja poika (lapset tulee mulla ykkösenä!), mies ja että ollaan kaikki terveinä. Ja tämän vois ihan alleviivata kaiken. Yritän aina muistaa mikä on tod. tärkeää elämässä, kaiken tämän hopun keskellä.

2. Tapasin mieheni partioleirillä ensimmäisen kerran, eli aika kauan sitten. Ei se heti mitään suurta rakkautta ollut mutta siitä se alkoi. Hänen kanssa haluan vanheta käsi kädessä, toivottavasti hänkin minun! Jo ihan lasten takia en halua koskaan erota vaikka onhan se joissakin tapauksissa kai parempi niin. Aika monet joutuvat eroamaan, voi voi. Toivottavasti me ei koskaan!

3. Voisin sanoa että harrastan kirpputoreilla käymistä. Joka kerta tarttuu mukaan jotakin, ei voi mitään. Uskomatonta mitä kaikkea ihmiset sinne vievät. Minulla on sellainen haave että kaikki mitä meillä on olisi kirpputoreilta. Joku ostolakko kyllä käy välillä mielessä...kun kaikkea ei kuitenkaan voi saada.

4. Lempiväri on aina ollut vaaleansininen. Mistä lie tullut, se on ihan minua kuitenkin! Nyt kun mietin niin koti on suurinpiirtein täysin vaaleansininen. Haluaisin maalata talonkin sillä mutta, mutta..kun kaikki ei tykkää;-))

5. Syön joka päivä pullan, näin on ollut kauan. Siitä en luovu vaikka muuten olen alkanut katsoon hiilareita. Mutta juuri luin yhdestä lehdestä että jokaiselle päivälle pitäisi keksiä joku ilonaihe. Tää on se mun!

6. Rakastan vauvojen tuoksua ja niiden pieniä söpöisiä varpaita yli kaiken. Ei meidän perhe kyllä varmaan enää tästä kasva. Oli aika raskas se vauva-aika, molempien kanssa. Mutta onneksi sitä saa muiden nyyttejä sylitellä;-) Sanonkin siskoille aina että mulle vaan hoitoon vauvat ja meette vaikka elokuviin. Parisuhdetta pitää hoitaa!

7. Ja vähän "loppukevennystä": Parasta musiikkia ikinä on vanha Hurriganes! Mies ei voi sietää mutta kuuntelen kuulokkeilla. Kun Remu karjuu Get on, Baby niin kyllä jalka vipattaa tällä mammalla;-)

En osaa oikein haastaa ketään, pelkään että jää sanomatta joku kiva blogi. Mutta vastatkaa vaan kaikki jos vähänkin siltä tuntuu!

(PS. Tämä kirjoitus vastasi tähän haasteeseen.)

24.1.2011


Yksi rouva on alkanut käydä korjaamolla joka viikko, toisinaan kaksikin kertaa. En minä sen autosta mitään löydä eikä kyllä löydä muutkaan. Eilen hän sanoi ettei auto kulje kuten pitäisi, etsikää vika. Etsikää niin kauan ja huolella että löytyy. Ennen lähtöään hän iski minulle silmää hyvin ujosti mutta tarkoituksella.

Kukaan muu ei halunnut enää sekaantua asiaan. Nostin rouvan auton pukille ja tutkin pohjan. Laskin alas ja tutkin kaiken mitä mieleen juolahti. Ei missään mitään, ei edes ruostetta. Vilkaisin myös hansikaslokeroon, en tiedä miksi - ja jo alkoi löytyä. Kermanvärinen kuori, päällä minun nimeni. Tuntui oudolta nähdä se siinä, käsinkirjoitettuna.

Otin kirjeen haalarin taskuun ja painuin verstaasta pihalle. Revin kuoren kiireellä auki ja luin hengästyneenä rivit. Loppupäivän olin jossakin lattian ja katon välimaissa, taisin hymyillä idioottimaisesti koska minua taottiin selkään koko ajan ja virnuiltiin. Kotiin päästyäni kirjoitin vastauksen. Käytin kirjallisuutta ihan hiukkasen apuna, koska ei minun pääni ole tottunut tällaisia lauseita tekemään. Seuraavana päivänä panin oman kirjeeni hansikaslokeroon.

Kirjeenvaihtomme jatkui näin monta kuukautta. Mietin joko uskaltaisin ehdottaa tapaamista työajan ulkopuolelle. Sellaista ihan oikeaa tapaamista että mentäisiin syömään, vaikkapa. 

Eräänä aamuna töihin tullessani huomasin naapuritontin romuttamolla tutunnäköisen auton. Näin rekisterilaatan heti ja juoksin sisään. Auto näytti siltä kuin se olisi jäänyt junan alle ja vahvistukseksi kuulin että juuri niin oli käynytkin. Pyysin saada katsoa hansikaslokeroon ja otin sieltä kirjeen. Hortoilin kirje povitaskussa päivän kaupungilla, en mennyt työhön enkä illalla kotiin. Työkaverit nappasivat kadulta mukaan kun olin ollut muutaman päivän hukassa. Jatkoin sitten töissä mutta en koskaan aukaissut kirjettä.

22.1.2011


Käännyin juuri katsomaan katua ylittävää lasta koiransa kanssa kun bussi törmäsi vastaantulevaan autoon. Lensin penkistäni holtittomasti päin kuskin koppia, pääni jäi asentoon joka ei luvannut hyvää.

Sairaalasta muistan vain tämän: pöly leijaili auringonvalossa. Se laskeutui hitaasti ja liikkui ilmavirtojen mukana kun huoneessa käveltiin tai tuuletettiin. Aurinko valaisi huonetta ja olisin halunnut kertoa vierailijoilleni kuvioista joita näen muttei tullut ääntä. Pöly liikkui ja minä seurasin sitä. Joku piti toisinaan kädestä.

Siitä on kuusi vuotta. Kävelen ihan hyvin mutta minun pitää istua lepäämään aika usein. Öisin selkää särkee vaikka nukun tuen kanssa. Katson kuitenkin olevani onnekas. Minulla on eräs jolle olen näyttänyt arpeni, hän on näyttänyt omansa. Me olemme pieniä pölyhiukkasia, me tanssimme arpinemme kepeästi auringossa.

19.1.2011


Hiukan uuden vuoden jälkeen Heini alkoi taiteilijaksi. Hän teetti kasan turkooseja käyntikortteja joissa luki nimi modernilla fontilla ja alla "taitelija". Hän kävi huolella läpi vaatekaappinsa sisällön, pani vaatekeräykseen kaikki rytkyt jotka eivät näyttäneet taiteilijan vaatteilta, etsi kirpputoreilta ja Intian-basaareista tilalle toiset. Heini uudisti kotinsa, alkoi käydä ruokaostoksilla uusissa paikoissa ja raivasi koko elämänsä taitelijaelämäksi. Iltaisin hän harjoitteli punaviininjuontia koska arveli sen kuuluvan läheisesti asiaan.

Ja koska maailma on tällainen ja ihmiset nyt ovat mitä ovat tapahtui pian kaikenlaista. Heini alkoi saada kutsuja näyttelyihin ja sisäpiirin tilaisuuksiin, häneltä alettiin pyytää haastatteluita ja mielipidettä asiaan kuin asiaan. Hän ohitti jonot, koristi lehtien kannet, täytti television. Se vaikuttaa kummalliselta jos ottaa huomioon ettei kukaan milloinkaan ollut nähnyt ainuttakaan hänen käsistään lähtenyttä taideteosta. Ei minkään alan, näin sivumennen sanoen.

Kesti yllättävän pitkään ennen kuin kansa näki alastoman keisarin. Sen jälkeen tuli uusi Heini, sitten joku uusi taas. Aina on uusia tulossa ja aina on juuri sopiva tila tulla.

12.1.2011


Äidin kuoleman jälkeen kollotin suoraa huutoa viikon pari. Nyyhkytin sohvatyynyt märiksi, liuotin kyynelin adressien musteet. Kierin lattialla, paiskoin tavaroita. Surin tavalla josta sanottiin: ei tuo ole enää normaalia. Ajattele jo muuta, aikuinen ihminen.

Sain potkut koska en mennyt enää töihin. Ymmärsin sen mutta minua ei ymmärretty. Senkin ymmärsin. Olen aina ymmärtänyt kaikkia ja kaikkea. Itsestä ei niin väliä juu.

Sitten aloin haihtua. Päättelin ettei haittaisi jos liukenisin. Kävin kolmessakymmenessä yhdeksässä kilossa, sitten minut kiskottiin maihin. Ymmärrän kyllä. Nyt syön lääkärin määräyksestä kolme konvehtia päivässä. Ne ovat samoja joista äiti piti niin.

9.1.2011


Oltiin siinä vaiheesta tammikuuta jolloin valon pitäisi tilastojen mukaan alkaa aavistuksenomaisesti lisääntyä, mutta jolloin päivät kuitenkin vaikuttavat mauttomalta, venyvältä ja takertuvalta purukumilta. Rouva M tunsi kiertäneensä syyskuusta alkaen Monopoli-lautaa, kulkeneensa lähtöruudun kautta kodin ja työn väliä, saaneensa toki muutaman sattuman mutta myös istuneensa vankilassa. Paljon pimeässä vankilassa.

Yhtenä tiistaina kun hengitys höyrysi erityisen paljon ja tuuli viuhahti hameen alle rouva M pysähtyi vanhojen tavaroiden liikkeen ikkunan ääreen. Hän painoi kämmenensä lasiin, nenänsäkin ja tuijotti katonrajassa riippuvaa keltaista valoa luovaa lamppua. Hän seisoi näin muutaman minuutin, vartin, enemmänkin, heitti sitten noppaa ja jatkoi yhteismaan kautta kotiin.

Nenänjälkiä ei oltu ehditty edes puhdistaa ikkunasta kun hän tuli uudelleen. Hän alkoi käydä joka päivä. Liikkeen omistaja antoi hänen tulla ja olla, ei välittänyt puunata lasiaan välillä. Rouva M kävi tammikuun jokaisena jäljelläolevana päivänä. Painoi kämmenensä ja nenänsä ikkunaan ja antoi keltaisen valon mennä silmistään koko päähän, kaulaa myöten alas vatsaan, jokaiseen suolenmutkaan ja raajoihin, sieluun asti ja syvälle.

Helmikuu tuli yllättäen ja aiemmin kuin muina vuosina. Rouva M ei tarvinnt enää lamppuaan ja ikkuna pestiin.

6.1.2011


Toisinaan kaipaan niin hirveästi etten voi päiväkausiin juuri liikkua. Kaipaan sitä että puut ovat pihalla pystysuorassa niin kuin niiden pitääkin, eivät litteinä ja narisevina, maaliin peitettynä jalkojen alla vain. Kaipaan sitä että ikkunasta voi lentää lintu sisään, että pihassa käy kettu.

Mitä siitä tulee että elää puun ja kuoren välissä, hengittää koneen puhdistamaa ilmaa, hakee ruokansa muovikääreissä liikkeistä joissa kukaan ei puhu toiselle mitään. Kun ei päiväkausiin tiedä millainen ilma ulkona on, ei tarvitse nähdä vaivaa eikä nurkissa ole hiiriä joille pitää tehdä jotakin.

Koneet tekevät työni, käteni riippuvat tarpeettomina sivuilla. Ihmisen muotoinen olento, ei ihan varma mistään. Parhaalta tuntuu kun makaa pienessä kippurassa silmät kiinni ja on olevinaan toisaalla. Aurinko paistaa kuumasti ja uskon haistavani ruohon.

4.1.2011


Nämä ovat merkillisiä päiviä. Pysähtyneitä, kuulaita ja jollakin tapaa äärimmäisen yksinkertaisia. Minä näen selvemmin kuin koskaan, haistan ja kuulen kuin en milloinkaan ennen. Olen valppaampi kuin olen uskonut olevan mahdollista olla.

Merkillisiä päiviä, sellaisia nämä ovat. Takkini selkäpuolella näkyy vielä jäljet kun ylitseni käveltiin kaupunkireissulla. Siitä on nyt kaksi viikkoa. Se oli varmastikin vahinko. Ääriviivani ovat ilmeisesti käymässä epätarkoiksi.

Kun kuljen raitilla koirat lakkaavat haukkumasta. Postitoimistossa pääsen suoraan tiskille vaikka olisi kuinka kansaa. Minä en lakkaa ihmettelemästä mitä ne oikein pelkäävät. Ihmeellistä kaikki tämä. Sama valo ulkona ja sisällä, kaikki sulautuu kaikkeen.