13.11.2011

Olen ommelllut rouvan pukua jo kolmatta viikkoa. Ei siihen yleensä näin kauan mene. Ei koskaan muiden kanssa eikä koskaan ennen rouvankaan kanssa. Jokaisella sovituskerralla hän keksii uutta muutettavaa vaikka puku istuu hienosti. Sitten minä ratkon taas ja kursin uudelleen, toivoen ettei kankaaseen jää pienintäkään merkkiä vanhoista pistoista.

Herra otti minua kerran olkapäästä kiinni kun olin lähdössä puvun kanssa kotiin tekemään taas yhtä muutosta. Hän ei ole koskaan aikaisemmin puhunut minulle vaikka olen tietysti nähnyt hänet silloin tällöin. Hän aukaisi jo suunsa muttei sanonutkaan mitään, sitten hän katsoi minua sellainen hiukan pahoillaanoleva ilme kasvoilla ja sanoi että puvusta tulee kyllä tarpeeksi hyvä, aivan varmasti. Kuten aina ennenkin.

Seuraavana päivänä vein pukua taas sovitettavaksi ja silloin repesi taivas. Siltä se tuntui. Rouva sätti minua, osoitteli olemattomia virheitä ja vaati samettinauhojen siirtämistä sellaisiin paikkoihin joihin niitä ei kerta kaikkiaan voi ommella. Lopuksi hän rytisti puvun sylissään yhdeksi mytyksi ja viskasi jalkoihini. Keräsin sen silmät sumeina käsiini, yritin suoristella jottei kallis kangas menisi huonoksi ja lähdin kotiin katsomaan mitä voin vielä tehdä.

Kun pääsin kotiin oli vuokraemäntä vastassa puhelinluuri kädessä. Hän viittoi minua vastaamaan ja olin hyvin hämmentynyt koska sellaista ei tapahdu minulle juuri ikinä. Herra siellä soitti. Hän kertoi että rouva on ollut kovasti sairaana viime aikoina, siksi se kaikki kummallinen ärhentely ja mielentilan muutokset. Sanoi että se on sellainen pääsairaus jolle ei voi mitään eikä minun nyt kannattaisi välittää, jos suinkin se on mahdollista, rouvan ilkeistä sanoista. Puvun saisin pitää itse ja tekopalkka tuotaisiin minulle huomisaamuna kirjekuoressa.

Sovitin pukua huoneessani ja se istui kuin olisin koko ajan tehnyt sitä itselleni. Seuraavana päivänä totta tosiaan sain kuoren jossa oli yhtä paljon rahaa kuin yleensä saan tehtyäni viisi tai kuusi leninkiä. Lisäksi rahojen mukana oli kutsu herralta saapua hyvitysillalliselle tämän kaupungin hienoimpaan ravintolaan. Vain minä ja hän koska rouva olisi "estynyt saapumaan".

7.11.2011

Löysin oikean lokeron melko nopeasti. Avasin sen avaimella joka oli tiputettu postiluukustani vain muutamia tunteja sitten ruutupaperiin käärittynä, numerolla varustettuna. Lokero näytti tyhjältä mutta sen perimmäisessä nurkassa oli kirjekuoressa nippu valokuvia ja uusi avain, nyt suurempi.

Lähdin puolijuoksua asemahallista ulos hämärtyvään iltaan, hain hiljaista kulmausta missä selata kuvia. Ensimmäiset viisi esittivät ovia. Luulin ensin että ovia on monta mutta tarkemmin katsoessani tajusin että kaikissa kuvissa oli yksi ja sama ovi, eri valaistuksessa ja eri suunnasta kuvattuna. Kuudennessa kuvassa oli rakennus jonka tunnistin heti.

Astuin raitiovaunuun vasemmassa takintaskussa valokuvat ja oikeassa avain. En ollut huomannut sitä vielä mutta laukkuni olin unohtanut asemalle. Ajoin neljä pysäkinväliä, nousin pois ja kuljin tuttuun rappuun jonka ovet olivat kuvissa näyttäneet oudoilta uudessa valossa, uudesta kulmasta katsottuna. Avain oli lukossa jäykkä mutta aukaisi oven.

Asunnossa ei ollut ketään. Sieltä oli lähdetty aivan hiljattain. Huoneissa oli vastasammutetun kynttilän tuoksu. Voin vannoa että ohut savu kiemursi vielä ilmassa kun tulin. Istuin vaatteet päällä nojatuoliin. Istuin siinä tunnin ja toisen, otin takin pois. Odotin yön eikä hän tullut. Seuraavana aamuna olin niin väsynyt että nukahdin jossakin vaiheessa ja heräsin kun postiluukku kolahti. Avasin sekavana matolta löytämäni kirjeen jossa oli minun nimeni päällä. Kuoressa oli samanlainen avain kuin eilenkin ja lappu johon oli lyijykynällä kirjoitettu numero. Revin lapun silpuksi, heitin avaimen parvekkeelta kadulle ja lähdin asunnosta. Ovi jäi selälleen enkä tiedä sulkiko joku sen joskus.