13.11.2011

Olen ommelllut rouvan pukua jo kolmatta viikkoa. Ei siihen yleensä näin kauan mene. Ei koskaan muiden kanssa eikä koskaan ennen rouvankaan kanssa. Jokaisella sovituskerralla hän keksii uutta muutettavaa vaikka puku istuu hienosti. Sitten minä ratkon taas ja kursin uudelleen, toivoen ettei kankaaseen jää pienintäkään merkkiä vanhoista pistoista.

Herra otti minua kerran olkapäästä kiinni kun olin lähdössä puvun kanssa kotiin tekemään taas yhtä muutosta. Hän ei ole koskaan aikaisemmin puhunut minulle vaikka olen tietysti nähnyt hänet silloin tällöin. Hän aukaisi jo suunsa muttei sanonutkaan mitään, sitten hän katsoi minua sellainen hiukan pahoillaanoleva ilme kasvoilla ja sanoi että puvusta tulee kyllä tarpeeksi hyvä, aivan varmasti. Kuten aina ennenkin.

Seuraavana päivänä vein pukua taas sovitettavaksi ja silloin repesi taivas. Siltä se tuntui. Rouva sätti minua, osoitteli olemattomia virheitä ja vaati samettinauhojen siirtämistä sellaisiin paikkoihin joihin niitä ei kerta kaikkiaan voi ommella. Lopuksi hän rytisti puvun sylissään yhdeksi mytyksi ja viskasi jalkoihini. Keräsin sen silmät sumeina käsiini, yritin suoristella jottei kallis kangas menisi huonoksi ja lähdin kotiin katsomaan mitä voin vielä tehdä.

Kun pääsin kotiin oli vuokraemäntä vastassa puhelinluuri kädessä. Hän viittoi minua vastaamaan ja olin hyvin hämmentynyt koska sellaista ei tapahdu minulle juuri ikinä. Herra siellä soitti. Hän kertoi että rouva on ollut kovasti sairaana viime aikoina, siksi se kaikki kummallinen ärhentely ja mielentilan muutokset. Sanoi että se on sellainen pääsairaus jolle ei voi mitään eikä minun nyt kannattaisi välittää, jos suinkin se on mahdollista, rouvan ilkeistä sanoista. Puvun saisin pitää itse ja tekopalkka tuotaisiin minulle huomisaamuna kirjekuoressa.

Sovitin pukua huoneessani ja se istui kuin olisin koko ajan tehnyt sitä itselleni. Seuraavana päivänä totta tosiaan sain kuoren jossa oli yhtä paljon rahaa kuin yleensä saan tehtyäni viisi tai kuusi leninkiä. Lisäksi rahojen mukana oli kutsu herralta saapua hyvitysillalliselle tämän kaupungin hienoimpaan ravintolaan. Vain minä ja hän koska rouva olisi "estynyt saapumaan".

10 kommenttia:

  1. Voi miten hykerryttävä tarina! Ollapa tuo ompelijatar! Näin mielessäni mustan sifonkipuvun.

    VastaaPoista
  2. Minä näin tummanpunaisen puvun, sellasta paksua silkkiä tms. Ihana tarina!

    VastaaPoista
  3. Tämä tarttui mua olkapäästä kiinni, hieno. Eka kuva on niin kaunis.

    VastaaPoista
  4. maijanmaja; kiitos. Itse en ehtinyt ajatella millainen puvusta tuli!

    Heli: varmasti saattoi olla punainenkin.

    Satu: on aika hassua millaisia mielleyhtymiä tulee kun katsoo kuvia. Mulle tuli jo heti ekasta puoli tarinaa päähän.

    Merja: no vähän semmonen joo;-)

    VastaaPoista
  5. Tiilenpunainen, silkkisamettia ja -sifonkia.

    t.Vilijonkka

    VastaaPoista
  6. Ihana. Vahvoja mielikuvia tuli mullekin. Ja samoin ajattelin kuin Merjakin, että "sammoinen" herra, ja että sehän ei enää sivullisille kuulu, kuinka se illallinen sujui...

    Vanamo

    VastaaPoista
  7. Voih, minkä ihanan blogin löysin :) Kauniita kuvia ja tarttuvaa tekstiä, hetken olin ihan muualla kun omalla soffalla.

    VastaaPoista
  8. Nipsu: mukavaa jos tykkäät. Tätä on ollut niin mukava tehdä että päätimme taas hiukan jatkaa.

    VastaaPoista