Äidin kuoleman jälkeen kollotin suoraa huutoa viikon pari. Nyyhkytin sohvatyynyt märiksi, liuotin kyynelin adressien musteet. Kierin lattialla, paiskoin tavaroita. Surin tavalla josta sanottiin: ei tuo ole enää normaalia. Ajattele jo muuta, aikuinen ihminen.

Sain potkut koska en mennyt enää töihin. Ymmärsin sen mutta minua ei ymmärretty. Senkin ymmärsin. Olen aina ymmärtänyt kaikkia ja kaikkea. Itsestä ei niin väliä juu.

Sitten aloin haihtua. Päättelin ettei haittaisi jos liukenisin. Kävin kolmessakymmenessä yhdeksässä kilossa, sitten minut kiskottiin maihin. Ymmärrän kyllä. Nyt syön lääkärin määräyksestä kolme konvehtia päivässä. Ne ovat samoja joista äiti piti niin.

Oltiin siinä vaiheesta tammikuuta jolloin valon pitäisi tilastojen mukaan alkaa aavistuksenomaisesti lisääntyä, mutta jolloin päivät kuitenkin vaikuttavat mauttomalta, venyvältä ja takertuvalta purukumilta. Rouva M tunsi kiertäneensä syyskuusta alkaen Monopoli-lautaa, kulkeneensa lähtöruudun kautta kodin ja työn väliä, saaneensa toki muutaman sattuman mutta myös istuneensa vankilassa. Paljon pimeässä vankilassa.

Yhtenä tiistaina kun hengitys höyrysi erityisen paljon ja tuuli viuhahti hameen alle rouva M pysähtyi vanhojen tavaroiden liikkeen ikkunan ääreen. Hän painoi kämmenensä lasiin, nenänsäkin ja tuijotti katonrajassa riippuvaa keltaista valoa luovaa lamppua. Hän seisoi näin muutaman minuutin, vartin, enemmänkin, heitti sitten noppaa ja jatkoi yhteismaan kautta kotiin.

Nenänjälkiä ei oltu ehditty edes puhdistaa ikkunasta kun hän tuli uudelleen. Hän alkoi käydä joka päivä. Liikkeen omistaja antoi hänen tulla ja olla, ei välittänyt puunata lasiaan välillä. Rouva M kävi tammikuun jokaisena jäljelläolevana päivänä. Painoi kämmenensä ja nenänsä ikkunaan ja antoi keltaisen valon mennä silmistään koko päähän, kaulaa myöten alas vatsaan, jokaiseen suolenmutkaan ja raajoihin, sieluun asti ja syvälle.

Helmikuu tuli yllättäen ja aiemmin kuin muina vuosina. Rouva M ei tarvinnt enää lamppuaan ja ikkuna pestiin.

Toisinaan kaipaan niin hirveästi etten voi päiväkausiin juuri liikkua. Kaipaan sitä että puut ovat pihalla pystysuorassa niin kuin niiden pitääkin, eivät litteinä ja narisevina, maaliin peitettynä jalkojen alla vain. Kaipaan sitä että ikkunasta voi lentää lintu sisään, että pihassa käy kettu.

Mitä siitä tulee että elää puun ja kuoren välissä, hengittää koneen puhdistamaa ilmaa, hakee ruokansa muovikääreissä liikkeistä joissa kukaan ei puhu toiselle mitään. Kun ei päiväkausiin tiedä millainen ilma ulkona on, ei tarvitse nähdä vaivaa eikä nurkissa ole hiiriä joille pitää tehdä jotakin.

Koneet tekevät työni, käteni riippuvat tarpeettomina sivuilla. Ihmisen muotoinen olento, ei ihan varma mistään. Parhaalta tuntuu kun makaa pienessä kippurassa silmät kiinni ja on olevinaan toisaalla. Aurinko paistaa kuumasti ja uskon haistavani ruohon.

Nämä ovat merkillisiä päiviä. Pysähtyneitä, kuulaita ja jollakin tapaa äärimmäisen yksinkertaisia. Minä näen selvemmin kuin koskaan, haistan ja kuulen kuin en milloinkaan ennen. Olen valppaampi kuin olen uskonut olevan mahdollista olla.

Merkillisiä päiviä, sellaisia nämä ovat. Takkini selkäpuolella näkyy vielä jäljet kun ylitseni käveltiin kaupunkireissulla. Siitä on nyt kaksi viikkoa. Se oli varmastikin vahinko. Ääriviivani ovat ilmeisesti käymässä epätarkoiksi.

Kun kuljen raitilla koirat lakkaavat haukkumasta. Postitoimistossa pääsen suoraan tiskille vaikka olisi kuinka kansaa. Minä en lakkaa ihmettelemästä mitä ne oikein pelkäävät. Ihmeellistä kaikki tämä. Sama valo ulkona ja sisällä, kaikki sulautuu kaikkeen.

Lähettivät minut tänne vuori-ilmaan. Terveelliseen. Niin he sanoivat. He olivat takanani järjestäneet kaiken, säästäneet tarvittavan summan rahaa kuulemma monesta luopuen, ja nähneet valtavasti vaivaa. He puhuivat saarnaavalla äänellään, kuin yhdestä suusta, kun taluttivat minut ulos. He olivat pakanneet nyyttini valmiiksi, sillä he tiesivät kaikkein parhaiten, mitä tarvitsisin. Olivat valjastaneet hevosenkin, kun tulivat yhtäkkiä laittamaan minua matkaan. Uskoivat, että täällä parantuisin. En vaan edelleenkään tiedä mistä – tiesikö kukaan? – mutta ei minulla ollut voimaa eikä varmuutta laittaa vastaankaan. Huomasin ajattelevani, että minulle olisi oikeastaan yhdentekevää, millaista ilmaa hengitin. He tiesivät senkin joka tapauksessa paremmin.

Itse asiassa minulle oli aikalailla samantekevää, hengitinkö yhtään minkäänlaista ilmaa, mutta jos joskus olin koittanut lopettaa hengittämästä, he tulivat ja puhalsivat väkipakolla lämmintä, kuvottavaa ilmaa keuhkoni täyteen. Ja jos olisinkin alkanut hangoittelemaan lähtöä vastaan, tai jos yrittäisin karata, joutuisin johonkin vielä ikävämpään paikkaan. Se teroitettiin minulle ensimmäisten asioiden joukossa. Niin he toimivat, ja kuulemma minun parhaakseni. Tuttu virsi, se oli vuosien aikana syöpynyt korvakäytäviini – minun parhaakseni minun parhaakseni minun parhaakseni. Voi mitä kaikkea he tekivätkään minun parhaakseni!

Olin heidän mielestään vaikea, alusta pitäen kuulemma ollut omituinen ja vähitellen aina vaan hankalampi. Olin tottunut kuulemaan, että tarvitsin hoitoa. Kaikenlaista menetelmää parantamisekseni oli kyllä kokeiltu. Tämä oli kuulemma viimeinen mahdollisuus. Tämän he sanoivat veltot naamataulunsa tutisten. Minua pelotti.

***

Poikkeuksellisesti Katin kuvat, Tanjan teksti.

Sen jälkeen kun Martti kuoli olen ollut joka joulu tyttären perheen luona joulun. Ovat kutsuneet, ovat ihan vaatineet ja olenhan minä mieluusti mennyt. Vaan joku siinä on alkanut tuntua hankalalta. En pidä asioista jotka tehdään tavan vuoksi. On alkanut kaiken lisäksi tuntua että säälistä kutsuvat kun ei ole oikein muitakaan paikkoja mihin menisin. En halua olla vanha akka joka kutsutaan säälistä joulunviettoon. En liioin anoppi joka "tietysti taas pitää kutsua".

Sanoin jo marraskuun lopulla että tämä joulu onkin sitten erilainen. Kylpyläjoulu. Täyshoitoon lähden, aika hieno juttu! Tytär ei vaikuttanut pettyneeltä, yritin lukea sen äänestä jotakin mutta en huomannut mitään.

Aatonaattona sulkeudun kotiini. Ruokaa on neljäksi päiväksi. Täytyy pitää verhoja kiinni ja poltella vaan kynttilöitä etteivät huomaa kun ovat ohikulkumatkalla Martin haudalle. Katsovat ne nyt kai sentään ikkunoihin vaikka olenkin "kylpylässä".

Epäröin valtavasti mutta M puhui minut ympäri. Hän on niitä jotka luottavat siihen että bussit saa juoksemalla kiinni, että onni on myötä, että oikeus voittaa ja kaikki menee parhain päin. Että kaikki on mahdollista ja kaikkeen pystyy. Eikä hänelle henno sanoa "ei".

M neuvoi ottamaan mukaan vain makuupussin, taskulampun ja vaatteet päälleni. Kaiken muun saisin perillä.
Hän tuli hakemaan ja menimme talolle yhdessä. Ikkunoiden eteen oli vedetty raskaat verhot ja siellä missä verhoja ei ollut ruudut oli teipattu umpeen ruskealla paperilla.

Viikonloppu tuntui kestävän vain muutaman tunnin. En tiedä nukuinko välillä, ehkä nukuinkin, en olisi sitäkään vähää malttanut. Kaikki ne tuntemattomat jotka tulivat mukanaan Taito tai Tieto - joillakin ne kaksi! - ja jotka ottivat piiriinsä, näyttivät, antoivat kokeilla, selittivät.  Kirjoitin liuskottain Asioista, kuuntelin sieluni täyteen ja ymmärsin. Kynttilän valossa sain avattua suuni ja itkettyä itseni tyhjäksi. Tyhjän täytteeksi sain hyvää tilkettä.

Sunnuntai-iltana revimme yhdessä paperit ikkunoista. Joku itki toisen olkaa vasten hiukan. Halasimme kaikki toisiamme kuin ikivanhat ystävät, kävelimme hitaasti pois talolta, kuka mihinkin suuntaan. Kaikilla maanantai liian lähellä, liian vaativana mutta rinnassa uusi kipinä.