Käännyin juuri katsomaan katua ylittävää lasta koiransa kanssa kun bussi törmäsi vastaantulevaan autoon. Lensin penkistäni holtittomasti päin kuskin koppia, pääni jäi asentoon joka ei luvannut hyvää.
Sairaalasta muistan vain tämän: pöly leijaili auringonvalossa. Se laskeutui hitaasti ja liikkui ilmavirtojen mukana kun huoneessa käveltiin tai tuuletettiin. Aurinko valaisi huonetta ja olisin halunnut kertoa vierailijoilleni kuvioista joita näen muttei tullut ääntä. Pöly liikkui ja minä seurasin sitä. Joku piti toisinaan kädestä.
Siitä on kuusi vuotta. Kävelen ihan hyvin mutta minun pitää istua lepäämään aika usein. Öisin selkää särkee vaikka nukun tuen kanssa. Katson kuitenkin olevani onnekas. Minulla on eräs jolle olen näyttänyt arpeni, hän on näyttänyt omansa. Me olemme pieniä pölyhiukkasia, me tanssimme arpinemme kepeästi auringossa.
Mielettömän hieno tuo ensimmäinen kuva, en meinannut päästä sen ohi ollenkaan... Koko sarjan tunnelma on upea, laittaisin kaksi ensimmäistä seinälle heti! (Viimeistä en voisi koska iso tytär pelkää tuollaisia erityisen kamalasti)
VastaaPoistaTarinasta tulee hyvin rauhallinen ja seesteinen olo. Näen sen leijailevan pölyn ja tunnen sen olon kun ei ole ihan samassa paikassa kuin muut. Ja loppu on niin kaunis.
Ihana ajatus hyväksyä arvet ja tanssia. Turvallinen.
Kiitos. Taas niin hieno tarina. Muutama lause piti oikein pariin kertaan lukea. Ja ääneen. Mahtava tuo ensimmäinen kuva. Kiiiiiiiiiiitos!
VastaaPoistaKaksi viimeistä virkettä ovat kauniit, toiveikkaaat, elämänmakuiset. Ja ylimmäinen kuva todellakin upea, vaikuttava.
VastaaPoistaArpien näyttäminen kosketti.
VastaaPoistaPilvitarha: Eikö olekin! MInustakin tosi hyvä otos. Kiitos sanoistasi.
VastaaPoistaNina; Oikein ääneen luit? Aikun kiva kuulla;-)
maijanmaja; kiitos sanoistasi. Pelkään aina että tipahdan aidan väärälle puolelle ja tulee siirappia. Toivon ettei tullut.
Pirkko; kiitos, Pirkko.
Ensimmäinen kuva sopisi meillekin seinälle, hieno!
VastaaPoistaTarinassa taas niin omakohtaisia yksityiskohtia, että alkaa melkein huimata..
Meidän perheen bussitärskystä on aikalailla tasan 7 vuotta ja meidänkin pikku arpijalka joutui opettelemaan kävelyn uudelleen ja tanssii nyt viikonloppuna Tamperetalon isolla lavalla!
(äidin sydän pakahtuu)
Onnekkaita, mekin <3
Sarana; IHANKO totta? Teille on siis käynyt noin...
VastaaPoistaMinä ajattelen usein (kun bussikuskit kaahaa aika hullusti kapeita teitä) että mitä jos.
Ymmärrän pakahtumisesi! Hienoa, hienoa. Latteasti sanottu mutta kuitenkin: onni onnettomuudessa että kaikesta huolimatta asiat ovat nyt hyvin.
Ihan totta, sillä erotuksella, että tyttö liukastui pysäkillä bussin alle, eikä kuljettaja huomannut, vaan lähti liikkeelle :-(
VastaaPoista