Kun A oli vasta nuori nuori tyttö, kuukautiset eivät kerran tulleetkaan. Syy selvisi vasta kun oli ollut jo monta viikkoa liian myöhäistä tehdä mitään. Hän synnytti lapsen ja joutui antamaan sen pois eikä se silloin ollut oikeastaan juttu eikä mikään. Kaikki kävi niin nopeasti eikä häneltä oikeastaan paljon kyselty.

Nyt A istuu tv-studion kirkkaiden valojen alle päässään peruukki ja tunnistamista vaikeuttavat tarpeettomat silmälasit. Hän istuu säkkituolissa ja itkee kameran edessä ja se on juuri sitä mitä tällaisissa ohjelmissa pitääkin tapahtua. Hän sanoo pitäneensä poikavauvaa sylissä viisitoista minuuttia ja sitten se piti antaa. Hän muistaa että sen tukka oli pitkä ja tuoksui ja toimittaja kallistaa päätään kuten ne kallistavat päätään tällaisissa ohjelmissa ennen kuin sanovat tietyllä äänellä että ymmärtävät kyllä, tämän kaiken on täytynyt olla teille rankkaa. Tauolla maskeeraaja lisää meikkiä silmien ympärille.

Ohjelma jatkuu vielä viisitoista minuuttia. Sen viidentoista minuutin aikana eräässä ahtaassa asunnossa 15 kilometriä televisiostudiolta tummatukkainen mies vaihtaa kanavan välillä pois mutta palaa sitten takaisin. Hän katsoo vauvastaan puhuvaa naista ja kokee kummallisen ennenkoetun tunteen jonka kanssa hän joutuu elämään vielä pitkään vaikkei tiedä sitä vielä.

Kun ohjelma on lopussa mies istuu sohvassa edelleen. Tulee lottoarvonta. Lottoarvonnan naisella on niin korkeat kengät ettei hän meinaa päästä kävelemään lavalta pois. Mies istuu vielä arvonnan jälkeenkin paikoillaan ja repii turhan kupongin. Hän repii sen paloiksi, sitten suorastaan silpuksi ja heittää kaiken ilmaan. Mahdollisuudet putoilevat pieninä palasina lattialle mutta jotkut niistä näyttävät jäävän ilmaan roikkumaan.

(Kati kirjoitti, Merja kuvitti tarinan.)