12.2.2011


Muistan kuin eilisen päivän kun meidän talon isot pojat veivät Vetkun vaikka siitä on jo 30 vuotta. Olin pihassa yksin, Vetku oli nukenrattaissa pieni peitto päällä. Työntelin sitä mattotelineiden ympäri, välillä kävin takapihalla ja kurvasin roskapönttöjen editse takaisin etupihalle. Muistaakseni siihen tuli Antti, Aki ja Tommi - saattoi olla muitakin - ja ne menivät ringiksi ympärilleni, lällättivät aikansa, kaatoivat rattaat ja ottivat Vetkun.

Isä oli töissä ja äiti kaupassa käymässä, ei ollut ketään apuna. Pojat tallasivat Vetkua maassa, se kuraantui ja sen toinen silmä roikkui langan päästä. Sitten yksi niistä otti taskusta linkkuveitsen ja veti sillä Vetkun mahan auki. Nalle laihtui silmissä monta senttiä kun hirviöt vetivät sen suolet nauraen asfaltille. Itkin niin etten nähnyt mihin ne sitten veivät minun Vetkuni.

Olin jo silloin sellainen joka suojelee vääriä ihmisiä vääristä syistä. En uskaltanut puhua kotona Vetkusta mitään. Vasta kun talonmiehen rouva toi sen korvasta roikuttaen meille, roskiksen takaa oli löytänyt, silloin minä kerroin isälle ja äidille ja häpesin sitä etten ollut pitänyt huolta tavaroistani niin kuin oli käsketty tehdä.

Vetku pestiin, äiti täytti sen vatsan uudelleen ja se ommeltiin kiinni. Mahaan tuli pitkä arpi. Stockmannin käsityöosastolta ostettiin uusi silmä puuttuvan tilalle.
*
Minun tyttöni ei leiki Vetkulla. Yhden ainoan kerran on ottanut sen mukaan kun mentiin mummulaan. Unohti sen siihen kahvipöydälle kun meni katsomaan telkkaria. Vetku jäi minun ja äitini väliin makaamaan. Minun ja äidin välissä on aina maannut joku tällainen Vetku. Aina jokin asia mitä en ole osannut tehdä oikein.

13 kommenttia:

  1. Apua miten ihana taas.
    Kaksi viimeistä lausetta kruunaavat koko jutun.

    Voi sitä syyllisyyden määrää, mitä pieni lapsi voi kantaa, ja vuosikausia,
    voi niitä syyllistäviä katseita tai lauseenpuolikkaita, voivoivoi..

    Ajatukset ryöpsähtelevät taas..

    Kiitos :)

    VastaaPoista
  2. Hei,

    tästä kirjoituksesta tuli mieleeni Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli. Olet varmaankin lukenut kirjan mutta jollet, niin suosittelen. Luultavasti pitäisit siitä. Itse luin kirjan eilen ja tykkäsin kovasti. Kuten myös näistä sinun kirjoituksistasi.

    VastaaPoista
  3. sarana;kiitos, sarana. Voi sitä, nii-i.

    Nina; se ei ollut tarkoitus mutta olen vaikuttunut siitä että teksti nosti tunteet pintaan. Pyyhi silmät, Nina;-)

    Anonyymi; olen kyllä lukenut tuon muutama vuosi sitten. Pidin kovasti.

    VastaaPoista
  4. Voi miten surullinen tarina mutta onneksi loppu oli onnellinen.
    Ajattelin ensimmäisen kuvan nähtyäni että nyt on jostakin hylätystä
    lapsesta kyse tai jokin onneton perhe tarina.....en tiedä mistä sellainen
    mielikuva tuli.
    Minulla oli musta nalle pienenä...äiti ei säästänyt rikki menneitä leluja ja niin sitä ei valitettavasti enää ole. Se oli minule hyvin tärkeä ja pidin sitä poskea vasten ja pyöritin sen jalkaa ympäri, se oli aivan kulunut.
    Hävitetty nalle vaivaisi kai äitiä kun osti minulle sellaisen vuosikymmeniä myöhemmin..ei ollut mustaa kaupassa sanoi äiti mutta kuulemma muuten oli samanlainen (en usko..nykyajan nallet ei ole sellaisia kuin se minun)
    Se on kauheaa kun lapsi ei uskalla kertoa kaikkea....olin ehkä kuuden vanha kun pureskelin heiniä kahden muun lapsen kanssa ja ykskaks isompi poika sanoi että noita kun syö niin niihin kuolee.
    Pelkäsin valtavasti että kohta kuolen mutta en uskaltanut äidille kertoa.
    Kun seuraavana aamuna heräsin lopetin pelkäämisen kun olin vielä hengissä!
    -Anne

    VastaaPoista
  5. Voi noita kelpaamattomuuden tunteita. Ei niistä taida koskaan päästä, ikuisesti on lapsi äidilleen, ei pääse annetuista ja otetuista rooleista.

    VastaaPoista
  6. Voi tyttöä ja Vetkua. Riipaiseva tarina, josta mieleeni muistui kuinka unohdin viisivuotiaana virkatun mansikkareunaisen kesähattuni lentokoneeseen. Pitkä itkuhan siitä tuli, mutta onneksi hattu löytyi myöhemmin.
    Pariisin Margarita

    VastaaPoista
  7. Aivan upeita nämä sinun tarinasi, niin lyhyitä, mutta saat kerrottua paljon. Sepä ei olekaan helppoa eikä onnistu kaikilta.

    Kiitos tästä sinänsä surullisesta pienen tytön kertomuksesta! Se kosketti, koska muistui mieleen paloja lapsuudesta.

    Kikka L.

    VastaaPoista
  8. Kelpaamaton, ennen kaikkea itselle.
    Aika hurjaa.

    VastaaPoista
  9. Taas sanattomaksi tekevä teksti. Sisällä kyllä myllää, varsinkin tuo väärien ihmisten suojeleminen.

    VastaaPoista
  10. Minullekin tapahtunutta, ei nallen kanssa, vaan kumisaappaitteni. Muutenkin kovasti tuttua tarinaa. Kiitos taas!

    VastaaPoista
  11. Tämä oli tämän aamun novelli, joka jäi elämään. Usein koen näin, en tavoita ihan kaikkea, mitä lapsieni sisällä asuu. Mutta tavoitan sen, että lapsena koin itse paljon mitä oikein kukaan ei tiennyt ja ymmärtänyt, ehkä isäni parhaiten. Eilen kuuntelin keskimmäisen pitkää purkautumista ja ...illalla ymmärsin paremmin:)

    VastaaPoista
  12. Katja; Otetuista rooleista, usein juuri noin.

    Margarita; ja minä tunnen itse juuri syyllisyyttä siitä miten suutuin lapselle kun "hän ei ole pitänyt huolta tavaroistaan"...vaikka kyse ei ole siitä vaan häneltä on kerta kaikkiaan pöllitty jotakin.

    KikkaL: kiitos paljon sanoistasi. Uskon että lapsuus on täynnä asioita jotka ovat monella tavoin kaikille yhteisiä.

    Vilijonkka; Saa olla vahva että kelpaa itselleen jos on tunne ettei muille kelpaa.

    Pirkko; se (väärien suojelu) kuuluu olevan aika monen bravuuri. Jo varhain syntynyt taito.

    tanja; mulla on joitakin asioita myös...ei tällaista mistä kirjoitin ja nallen nimikin pöllittiin ystävän nallelta;-)

    Peurankello: Kun lapsi puhuu ja kun häntä kuunnellaan on yksi tärkeä askel otettu. Silti jää taatusti asioita joita ei koskaan käsitellä. Ehkä sekin on vain hyväksyttävä.

    VastaaPoista