20.3.2011






Valo tulee voimalla näihin neliöihin joissa yritän pitää yllä raa’an työn mentaliteettia.  Nousen aamuisin seitsemältä, syön nopeasti ja alan hommiin. Minulla on vielä kuukausi aikaa ja aion käyttää sen oikein.

Kaikki tietävät miksen vastaa, miksi vetäydyn mutta kukaan ei kunnioita. Ovikellokin piti ruuvata pois kun sitä käytiin tauotta rimputtamassa kaljakaverin toivossa. Koskaan ennen en ole tuntenut olevani näin korvaamaton kaveri ja samaan aikaan  paska jätkä.

Homma etenee kyllä mukavasti mutta tuo saamarin valo....Se pakottaa minut sulkemaan silmät, nojautumaan työtuolissa taaksepäin ja tunnustelemaan lämpöä iholla. Se pakottaa minut ikkunan ääreen ja näkemään ohuet kesämekot, kevyet kassit joista pilkistää pyyhkeen reuna. Keskittymiseni rakoilee. Harkitsen pimennysverhoja.Vielä kuukausi - enää kuukausi.

(Kuvat Matti-Pekka)

4 kommenttia:

  1. Oi, tunnen nahoissani tuon tukalan asunnon ja itsehillinän vaikeuden. Me asuttiin opiskeluaikoina niin pimeässä kämpässä, että joka aamu oli pakko lähteä käymää ensin ulkona, että tajusi päivän todellakin alkaneen.

    VastaaPoista
  2. Vilijonkka; mulla on muutamia muistoja siitä että teeskentelen etten ole kotona kun ovikello soi...mieli tekisi avata, mennä mukaan mutta kun...enkä ole koskaan ollut hyvä sanomaan ei.

    VastaaPoista
  3. se etta ovikello soi ja ei voi avata ovea on kamala tunne. tassa elamassa se ei ole mahdollista. 'meilla' on aina avoimet ovet ja en voi koskaan paeta. mitaan.
    pia spore

    VastaaPoista
  4. Siellä opiskeluaikojen kämpässä meillä ei tietenkään ollut tv-lupaa. Ja ainakin kerran ellei kahdesti kävi niin, etten avannut ovea koska olin varma tarkastajan siellä pimpottavan. Mutta totuuttahan emme koskaan saa tietää! Ja sitten on se vähän vastaava tunne, kun ei vastaa lankapuhelimeen. Hyi hyi tuhmaa ja itsekästä. Jollain voi olla tärkeää asiaa, yleensä myyvät jotain tässä maassa.

    VastaaPoista