4.12.2011
Pystyn olemaan seurassa niin että ihmiset luulevat minun olevan läsnä vaikka olen toisaalla. Voin puhua tuntikausia asioista joista en tiedä mitään ja jotka eivät kosketa minua millään tavalla. Sanat käyvät korvissani mutta eivät jää minuun asumaan, kosketus hipaisee vain pintaa eikä milloinkaan sydäntä, silmäni rekisteröivät mutten katso.
Minä olen mieluummin läsnä silloin kun oksa rapsahtaa, kun lintu lehahtaa lentoon, kun susi kulkee kaukaa ohitse. Pisarat ihollani ovat suloisempia kuin yksikään käsi enkä vaihtaisi lehtien kahinaa yhteenkään keskusteluun.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kauniisti kirjoitettu.
VastaaPoistajuuri näin.
VastaaPoistaMerja: kiitos. Kyllä vähän taas kornin rajaa raavittiin mutta oli niin sentimentaalinen olo.
VastaaPoistaisoinpapu: joskus olen samaa mieltä kuin tuo minä-hahmo, yleensä taas pidän enemmän keskusteluista kuin lehtien kahinasta. Paitsi sanomalehdet erikseen sitten.
Minäkö se siinä...
VastaaPoistaVanamo
Tuo olen kuin minä tai kuka tahansa joku muu ...toisinaan.
VastaaPoistaHyvin kirjoitettu.
-Anne
Taito tuokin. Täytyisi opetella tässä small talkin ihannemaassa... Kaunis kirjoitus, minun makuuni sopivasti sentimentaalinen.
VastaaPoistavau
VastaaPoistaKiitos! Kaunis.
VastaaPoista-E-