Ne tekevät sen joka vuosi: kesäloman alkuun on vielä viikko mutta puolet pulpeteista on tyhjinä.

Monsieur S varmistaa ettei rehtori ole paikalla, ottaa hyppynarut ja pallot kasseihin ja vie laumansa ulos.

Vihreä aukio kahden vilkkaan kadun välissä aivan koulun lähellä. Monsieur S tuo sinne parijonollisen laihoja tytönjalkoja ja kumitossuja joiden nauhat aukeavat yhtenään. Hän tuo poikia joilla on paljon pisamia nenällään ja lasikuulia taskuissa vaikka ei saisi. Pitkä ja rispaantunut naru iskee maahan, sen toisessa päässä on luokan pisin tyttö ja toisessa päässä Monsieur S joka ajattelee jo Tunisian-matkaansa. Naru läiskyy maahan suurissa kaarissa, iskee rytmillä maahan ja hiekka pöllyää.

Narua veivatessaan Monsieur S miettii miten panee kohta matkalaukkuun vain puhtaanvalkoisen marcel-paidan joka päivälle, uimahousut ja kahdet sortsit, kauluspaidan ja suorat housut iltoja varten. Miten on vapautta kulkea sukattomana sandaaleissa aamusta iltaan. Miltä meri tuntuu kun panee jalkansa veteen loman ensimmäisenä aamuna. Kuinka hän menee tuttuun paikkaan syömään illallisia ja miten herkulliselta aamiainen maistuu vaikka yö jäisi lyhyeksikin.

Sadekuuro tulee tyhjästä. Paljon sähköisiä liikkeita. Luokan pienin poika kaatuu polvensa verille. Villatakin nappi irtoaa, putoaa, kierii punaisena hyrränä katuojaan. Ilma on yhtäkkiä raikas ja kostea, täynnä kiljumista ja häslinkiä. Monsieur S kerää lasten hujan hajan jättämät narut ja pallot ja palaa vettä valuvan saattueensa kanssa luokkaan.

Iltapäivällä hän ei pidäkään sanelukirjoitusta niin kuin oli ajatellut vaan kertoo matkoistaan ja turkoosista merestä. Tunnin lopuksi hän aukaisee lukollisen kaapin luokan perällä, tarjoaa sieltä kovat karamellit kaikille, kääntyy selin luokkaan ja ottaa itse vielä kaksi.

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Matti-Pekka kuvitti sen sitten.)

Junan ikkunapaikalla vaunussa numero kolme istuu mies nuhjuisessa popliinitakissaan. Matka on puolivälissä. Mies ottaa takkinsa taskusta pienen muovipussin, pussista rahkapurkin ja lusikan. Maustamatonta kevytrahkaa, yhtä aneemista kuin mies itse, pohjalla kuitenkin riettaanpunainen hillo. Hän laittaa herkkua lusikallisen kerrallaan suuhunsa mutta ei miten tahansa vaan niin, että kuopaisee jokaiseen lusikkaan hiukan hilloa ja laittaa sen kielen takaosaan, jonka on lukenut maistavan parhaiten makean.

Kun rahka on melkein lopussa, miehemme hidastaa tahtia ja nauttii viimeiset lusikalliset silmät ummessa. Hän kuopii kaiken rahkan purkin pohjalta, tunkee sitten koko naamansa pikku purkkiin niin hyvin kuin se nyt vaan käy ja nuolee loputkin, nuolee lusikan alta ja päältä, laittaa lusikan sille varattuun pieneen muovipussiin, tyhjän rahkapurkin toiseen pussiin. Siinä voi pesun jälkeen säilyttää nappeja tai nastoja joita ei raaski koskaan käyttää.

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Vilijonkka kuvitti sen sitten.)

Pienten poikien silmät seuraavat tarkasti miten taikuri kadottaa kortit kerta toisensa jälkeen ja miten hän vetelee mustasta hatustaan aina uusia pupuja. Taikurin takissa on loputtomasti yllätystaskuja ja taskuissa ihmeellisiä asioita. Hän ottaa yhdestä taskusta appelsiinin, laittaa sen toiseen taskuun mutta sitten appelsiini onkin hatussa. Polvihousuinen lapsi sanoo tietävänsä miten hän se teki ja hänet työnnetään kumoon. Totuuksille ei ole tilaa siellä missä taikuus hallitsee. Ilma haisee innostukselta ja pienten poikien hikisilta niskoilta.

Päivänsankari on hiipinyt aikoja sitten kyllästyneenä omaan huoneeseensa. Hän on nähnyt kaiken eikä enää mikään voi häntä yllättää. Onko appelsiini hatussa vai taskussa on hänelle täysin yhdentekevää. Hänellä on minivuohi nimeltä Victor, hän on käynyt New Yorkissa ja hän on puristanut joulupukin kättä kylmässä teltassa kaukana Suomessa. Hän täytti tänään kahdeksan, toivoi lahjaksi palapeliä mutta sai yksityisen taikuriesityksen ja sata kiloa karkkia.

Kun vieraat ovat poistuneet taikuri menee pojan huoneeseen. Hän istuu sängynreunalle ja pyörittelee mustaa hattua käsissään. Ei ole helppoa puhua sellaiselle joka on yhtä aikaa kuin kiviseinä mutta kuitenkin vasta nupullaan. Lapsi istuu lattialla ja kääntelee saamiaan onnittelukortteja. Taikuri ehdottaa että voisi syntymäpäivälahjaksi opettaa miten voi taikoa itsensä toisaalle. He panevat oven lukkoon ja harjoittelevat. Poika on täysillä mukana ja oppii nopeasti. Sitten hän katoaa vaikka sen ei pitänyt olla mahdollista. Lapsi on kerta kaikkiaan ei-missään. Taikuri kerää kiireesti tavaransa, saa satasensa ja lähtee jättämättä käyntikorttiaan. Hän on omassa kodissaan ennen kuin vanhemmat huomaavat mitään. Sitten alkaa karmea mylläys ja etsintä. Huudellaan ja vedellään ovia aukia, katsotaan nurkat vinttiä myöden ja löydetään lapsi lopulta täysin kunnossa ja rauhallisena, hyvin hymyilevänä ja tyytyväisenä vaatehuoneen kauimmaisesta nurkasta. Hän on niin muuttunut että vanhemmat miettivät pitäisikö soittaa lääkärille vai nauttisivatko vain siitä että hymy on palannut.

(Kati kirjoitti ensin tekstin, Merja kuvitti sen sitten)

Valo tulee voimalla näihin neliöihin joissa yritän pitää yllä raa’an työn mentaliteettia.  Nousen aamuisin seitsemältä, syön nopeasti ja alan hommiin. Minulla on vielä kuukausi aikaa ja aion käyttää sen oikein.

Kaikki tietävät miksen vastaa, miksi vetäydyn mutta kukaan ei kunnioita. Ovikellokin piti ruuvata pois kun sitä käytiin tauotta rimputtamassa kaljakaverin toivossa. Koskaan ennen en ole tuntenut olevani näin korvaamaton kaveri ja samaan aikaan  paska jätkä.

Homma etenee kyllä mukavasti mutta tuo saamarin valo....Se pakottaa minut sulkemaan silmät, nojautumaan työtuolissa taaksepäin ja tunnustelemaan lämpöä iholla. Se pakottaa minut ikkunan ääreen ja näkemään ohuet kesämekot, kevyet kassit joista pilkistää pyyhkeen reuna. Keskittymiseni rakoilee. Harkitsen pimennysverhoja.Vielä kuukausi - enää kuukausi.

(Kuvat Matti-Pekka)

Olen tavannut monenlaisia hevosia ja uskon tuntevani ne paremmin kuin ihmiset. Sitten veli toi tänne yhden josta en saanut selvää, johon en saanut otetta. Heti ensimmäisenä päivänä se potkaisi minut polvilleni enkä muista sellaista tapahtuneen koskaan ennen. Seuraavana päivänä pakkasin muutaman päivän tarvikkeet, nousin selkään ja sanoin veljelle että palaamme kun olemme sinut.

Vein hevosen kauas, näytin sille paikat joissa olen itse kasvanut. Puhuin koko ajan rauhallisella äänellä, selvin sanoin. Taputtelin ja harjasin kiiltävää selkää, lihaksikkaita lapoja. Kerroin ensimmäisestä hevosestani ja kaikista muista sen jälkeen. Kun yö viileni istuin pitkään nuotiolla ja puhuin puoliääneen elämästä ylipäätään. En tiedä kuunteliko koni enää. Se seisoi pää roikkuen puun vierellä. Panin sen päälle lämpimän viltin ja menin itse telttaan.

Eväät riittivät neljäksi päiväksi. Se oli tarpeeksi siihen että hevonen alkoi luottaa ja totella käskyjäni. Se lakkasi pokkuroimasta turhan takia ja kulki käskystäni muttei alistuneena. Se säilytti ylpeytensä mutta myönsi että pomo olen minä. Kun osoitin sille oman paikan tallistamme minusta näytti että se hymyili.

(Kuvat Merja)

Meihin ei uskonut yksikään. Mies sai läksijäislahjaksi lasten muovisen leluveneen ja vitsikkäitä kortteja, minä kalanmuotoisen pehmolelun. Pomo toivotti puheessaan myötätuulia ja muistutti että paikka on aina vapaana molemmille jos myrsky sittenkin yltyy ja vene kaatuu alta.

Muistan alkuajat. Muistan miten mies lähti aamuyöstä joka päivä ja nousin seuraksi juomaan kahvia silmät vielä ummessa. Työpäivät olivat pyöreitä kuin rantapallo kunnes rytmi syntyi ja asiat veivät vain sen ajan kuin niiden sopiikin ottaa.

Nyt on jo kolme apulaistakin. On jakeluauto ja varmat asiakkaat, on sellaista aikaa jota saa sanoa aivan omaksi. Toisinaan kun on rauhallista ajan kylältä johonkin hiukan suurempaan kauppaan missä minua ei tunneta, käyn kylmäaltaalla katsomassa miten pyöreät, tutut purkit ovat siellä sievästi limittäin. Saatan kääntää purkkeja niin että näkyvät paremmin mutta yleensä vain katselen.

(Kuvat Kata eli Vilijonkka)

Rakas Äiti!
Poikasi tässä tervehtii. Miten voitte, sinä ja isä? Toivon että hyvin. Kova ikävä teitä, kaikkia muitakin. Aikaa kulunut viime kirjeestä. Olen kunnossa ja paperiasiat ovat vihdoin kuten pitääkin. Asunnon olen saanut ja se kelpaa minulle oikein hienosti vaikka vierastan sen valjuja värejä. Talossa asuu vanhoja ihmisiä, ovat oikein ystävällisiä ja jäävät kanssani puhumaan toisin kuin muut. Olen saanut eräältä vanhalta rouvalta lempinimenkin ja se on Mussu.

Käyn neljästi viikossa suomen kielen tunneilla. Siellä on meitä tulijoita monista eri maista. Alan olla ryhmän paras vaikka muutama kuukausi sitten en osannut vielä kertoa kuin nimeni! Tunnit pidetään yliopiston tiloissa. Kun kuljen siellä käytävillä toivon vain että saisin tehdä pian sitä mitä parhaiten osaan. Tutkintoani ei ole vielä tunnustettu täällä. Voin vain odottaa ja toivoa parasta.

Että näin ne päivät menevät, kielikursseilla ja muun ajan soitan kävelykadulla. Yksi mies meidän talosta on opettanut minulle suomalaisia lauluja. Pidän kovasti yhdestä jonka nimi on Rovaniemen markkinoilla. Se on reipas ja iloinen, aivan erilainen kuin monet muut. Sitä soittelen, laulan mukana sanan sieltä, toisen täältä ja soitellessani ajattelen onkohan posti jo tuonut sen tärkeän kirjeen.

Kaikki hyvä teille, rakas Äiti, rakas Isä, tervehtikää kaikki ja kohta taas kirjoitan.